Kuten teräväsilmäiset lukijat ovat ehkä huomanneet, päivityksiä on ollut todella vähän viime aikoina. Itse asiassa niitä ei ole ollut yhtään pariin kuukauteen. Syy on se, että olen vetäytynyt meditoimaan elämää ja sitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa.

Minä olen aina yrittänyt toistaa itselleni, etten aio pelata pokeria koko elämääni. Kun katson vanhoja ammattipelureita, on suurin osa heistä suoraan sanoen aika säälittäviä heppuja. Osa on katki, osa sinnittelee mukana, ja kaikkein parhaitenkin menestyneet vaikuttavat jollakin tapaa tympääntyineiltä elämäänsä ja ammattiinsa, riippumatta siitä miten paljon rahaa he ovat matkan varrella onnistuneet kahmimaan taskuihinsa. Minun on siis hyvin vaikea uskoa, että pelaaminen voisi olla sellainen elämäntapa, joka tekee ihmisen onnelliseksi pitkällä aikavälillä.

Pokeri sopii nuorille ihmisille. Se on henkisesti hyvin raskasta ja vaatii keskittymistä ja menestyksen eteen pitää tehdä töitä. Euforisten nousujen vastapainoksi pitää sietää stressiä ja väistämättömien tappioputkien aiheuttamaa masennusta. Lisäksi vakavasti otettava pelaaminen on ainakin minun kaltaiseni addiktipersoonan tapauksessa aina tullut muiden asioiden kustannuksella. Pelaamisen jalkoihin jää helposti terve elämä (henkinen ja ruumiillinen hyvinvointi), sosiaalinen elämä (siis degeneroituneiden pokeriystävien ulkopuolella) ja itsensä kehittäminen lukemisen, kirjoittamisen tai muiden harrastusten avulla.

Toivoisinkin siis, että vuosi 2009 on minun viimeinen vuoteni pokeriammattilaisena. Olen jo vähentänyt käteispelaamisen lähes olemattomaksi, ainakin jos sitä vertaa niihin tuntimääriin, mitä tahkosin vielä pari vuotta sitten. Turnausten suhteen minulla on vielä jonkin verran nälkää jäljellä. Ehkä siksi, etten koskaan ole menestynyt niissä niin hyvin kuin olisin toivonut ja koska kuitenkin uskon (ehkä harhaisesti), että pystyn pelaamaan turnauspokeria riittävän hyvin pärjätäkseni myös suuremmissa turnauksissa (lisää harhoja).

Ongelma on vain siinä, mitä muuta tehdä? Mitä elämää on pokeriammattilaisuuden jälkeen? Kysymys tuntuu ehkä typerältä niiden silmissä, jotka eivät ole pokeria vakituisesti pelanneet. Minun näkemykseni on kuitenkin se, että jo pari vuotta täysipäiväisenä pokeriammattilaisena tekee suuresta osasta ihmisiä impotentteja toimistotyöhön tai edes mihin tahansa ammattiin, jossa pitäisi jaksaa puurtaa säännöllisin kellonajoin ja sosiaalisessa ympäristössä. (Ehkä olen tässä väärässä, mutta kun katson omia pokeriystäviäni, minun on vaikea kuvitella muuta.)

Minulla ei ole epäilystäkään siitä, ettenkö yhä olisi voittava pelaaja varsin korkealla tasolla. Olen myös varma siitä, että voisin pelata taloudellisesti erittäin tuottoisaa pokeria niin, että pelaisin tasoa tai paria tavallista pienempää peliä ammattimaisesti vain muutamia tunteja päivässä ja täysin "työnomaisesti". Olen tätä myös muutamia kertoja tehnyt, tuotot ovat olleet hyviä, kunnes olen yleensä hävinnyt kaikki voitot parissa tilttisessiossa suurempiin peleihin. Ongelma onkin siinä, että jos yritän pelata järkevää ja ammattimaista pokeria, saa peluri minussa aina ennemmin tai myöhemmin vallan ja huomaan taas huumaantuvani toiminnan jännityksestä. Pelaamisesta tulee taas narkkaamista.

Kunnioitan suuresti kaikkia niitä ammattipelaajia, jotka pystyvät pelaamaan pokeria niin kuin esimerkiksi Pokerisivujen uusi blogittaja Jens "Jeans" Kyllönen. Ammattipelaaja, joka on kurinalainen, analysoi tilastoja, pohtii jakoja, pyrkii kehittämään peliään, ymmärtää varianssia eikä ole jatkuvassa vaarassa raiskata pelikassaansa, on minun mielestäni uuden polven ammattilainen. Ehkä tämän tyylisellä pelaajalla on myös kykyä nähdä maailmaa pelaamisen ulkopuolella eikä hän putoa sellaiseen arvotyhjiöön, jossa valtaosa elämästä keskittyy vain pelaamisen ympärille.

Vaikka vielä ei olekaan jäähyväispuheen paikka ja vuoden aikana saattaa mieli muuttua, on tämä päätös ollut hautumassa jo pitkään ja toivottavasti se vuoden sisällä kypsyy sopivasti eikä pala poroksi. Toivoisin löytäväni vuoden sisallä jotakin muuta tekemistä pelaamisen sijaan ja että ajan koittaessa minulla on myös henkistä voimaa ja uskallusta ottaa se askel, joka vielä ainakin tällä hetkellä tuntuu vaikealta ja joka kaikella tapaa merkitsisi minulle lähes täydellistä elämäntyylin muutosta. Ainoa tuntemani pokerinpelaaja, joka on täysin lopettanut pelaamisen, on amerikkalainen Paul Phillips, johon ystävystyin Vegasissa vuoden 2005 WSOP aikaan.

http://en.wikipedia.org/wiki/Paul_Phillips_(poker_player)

Paul lopetti pokerin pian tutustumisemme jälkeen ja muutti perheineen pois Vegasista. Liitän tähän mukaan muutaman katkelman puolitoista vuotta sitten käymästämme email-vaihdosta, jossa kysyin Paulilta miltä maailma näyttää ilman pokeria. Pahoitteluni Paulille yksityisen kirjeenvaihdon julkaisemista ilman hänen lupaansa, mutta en usko, etteikö hän olisi valmis sanomaan samoja asioita jokaiselle kysyjälle.

I always laugh when I see the online speculation about why I quit.
People have no trouble believing that I went broke, that my wife made
me, that I couldn't win anymore... but quitting just because I had
better things to do? Horrors! Impossible! Poker is a pretty repetitive
game when you get down to it. I'd say I played a couple years too long.
I thought it'd be at least a little hard to quit, but it wasn't.

It's funny how different money looks to me after all this time gone. I
haven't held a hundred dollar bill since I left vegas. A wallet full of
twenties actually looks like "enough" money to me now. In vegas if I
only had twenties I felt borderline homeless, and wondered how I was
going to arrange for my next meal (which was probably 24 hours off
anyway as long as alcohol doesn't count as food.)

Minun on mahdotonta sanoa pystyisinkö itse lopettamaan pelaamisen yhtä kivuttomasti ja saa nähdä kuinka vakavasti edes yritän. Mutta tämän pitkän entryn lopuksi voisin listata tähän niitä asioita, jotka olen itse kokenut ammattipelaamisen parhaina ja huonoimpina puolina. Ehkä vuoden kuluttua voin katsoa listaa uudelleen ja se auttaa minua tekemään päätöksiä.

Positiivisia puolia:

- Olen päässyt tutustumaan todella reiluihin, luotettaviin ja hienoihin ihmisiin, joita en koskaan olisi uskonut löytyvän uhkapelien ja ammattipelaajien maailmasta. Näihin ihmisiin ystävystyminen on ollut minulle kaikin puolin arvokasta ja olen heidän ystävyydestään kiitollinen.

- Olen saavuttanut omiin haluihini ja tarpeisiini nähden riittävän taloudellisen riippumattomuuden moniksi vuosiksi. Se on enemmän kuin mihin olisin missään tavallisessa palkkatyössä koskaan kyennyt.

- Olen päässyt kiertämään maailmaa ja näkemään kaupunkeja, joissa tuskin olisin koskaan vieraillut ilman pokeria. (Sääli vain, että aivan liian usein näissä paikoissa olen nähnyt ainoastaan paikallisen kasinon, hotellihuoneen ja liian monta korttipakkaa ja slottiautomaattia.)

- Olen päässyt nauttimaan muiden ihmisten arvostusta ja kunnioitusta oman ammattini harjoittajana. Haluan lisätä tämän kohdan mukaan, koska nykyisin ei ymmärretä sitä, miten epämääräisenä ja jopa naurettavana ammattina pokerinpelaamista pidettiin vielä viisi vuotta sitten. Silloin ammattipelaajaksi esittäytyminen oli suunnilleen sama kuin jos olisi kertonut olevansa taskuvaras tai sirkuspelle.

Negatiivisia puolia:

- Oman arvomaailman kieroutuminen. Pokeri on itsekäs ammatti ja se perustuu puhtaasti rahaan. Tämän seurauksena huomaan liian usein arvottavani asioita pelkästään rahan tai pokeritaitojen kautta, jolloin sellaiset kysymykset kuin "paljonko se maksoi?", "kuinka isoa peliä?" tai "paljonko on rollia?" nousevat pinnalle ja saavat aivan naurettavan suhteettoman merkityksen.

- Sosiaalisen elämän puutostila. Seurusteleminen muiden kuin pelureiden kanssa jää helposti taka-alalle, erityisesti siksi, että muiden ihmisten arkiset murheet ja ilot ovat jotakin liian etäistä ja omituista. Kun elää korttien keskellä, merkittävimmät asiat ovat nousut ja laskut ja biitit ja munkitukset. Ja vääjäämättä perspektiivi kieroutuu sellaiseksi, että alkaa ajatella että ihmiset, jotka eivät ole samaa mieltä näiden asioiden merkityksestä maailmassa, eivät siis ymmärrä elämää.

- Tappion aiheuttama masennus ja utilitaristinen argumentti. Voittaminen tuottaa iloa ja tappio surua, mutta subjektiivisesti mitattuna nämä eivät ole samanarvoisia. Peliurani alussa voittamisesta saamani kiksit olivat aina suuremmat kuin tappion aiheuttama masennus. Jossakin myöhemmässä vaiheessa ne olivat suunnilleen samanarvoisia. Mutta viime vuosien aikana tappion aiheuttama masennus on kääntynyt selvästi suuremmaksi kuin mitä voittamisesta saatu ilo on. Nykyisin jos siis voitan summan X, se tuottaa selvästi vähemmän mielihyvää kuin mitä summan X häviäminen tuottaa mielipahaa.

- Itsekontrollin menetyksestä aiheutuva ahdistus. Olen aina ollut tilttiherkkä ja vaarassa hävitä montussa liian paljon, vaikka samalla tiedän, että jossakin vaiheessa peli pitäisi lopettaa ja keskittyä uuteen päivään. Mutta en pysty. Ja jälkikäteen tunnen suurta ahdistusta siitä, etten ole pystynyt kontrolloimaan omaa elämääni ja tekojani. Voisin veikata, että erilaisista neurooseista kärsivät ihmiset kokevat samanlaista ahdistusta.

Kommentit