EM-kisojen viimeiset palat

EM-jalkapallon kovat taistot ovat tauonneet ja on loppuanalyysin paikka. Mitä kisoista jäi käteen? Jalkapallokauden 2020-21 viimeisessä kolumnissa käsittelyssä muun muassa Euroopan mestari Italia, Englannin Gareth Southgate ja meidän oma Huuhkaja-lauma.

Tasapainoisin joukkue voitti?

EM-kisoissa Espanja esitti laadukkainta hyökkäyspeliä (ehkäpä viimeistelyä lukuun ottamatta). Englannin voidaan puolestaan perustellusti väittää olleen kisojen paras joukkue puolustussuuntaan. Italia oli ehkä kuitenkin se kisojen tasapainoisin joukkue eli osasi yhdistää parhaiten tiiviin puolustuspelin ja terävän hyökkäämisen. On tosin sanottava, että todella pienestä Italian mestaruus lopulta oli kiinni niin kuin asian laita usein tuppaa arvokisaformaatissa olemaan. Italia oli melkoisessa sillassa jo pudotuspelien avauskierroksella, kun Itävalta painoi toisella jaksolla 0-0 tilanteessa vahvasti päälle. Myös semifinaalissa Espanjaa vastaan Italia oli pitkät tovit selkeä altavastaaja. Mestaruuteen vaadittiin myös kaksi rangaistuskilpailun voittoa. Molemmissa pilkkukisoissa Italia oli jo tappioasemassa eli mestaruus ei tavallaan enää ollut edes heidän omissa käsissään. Marginaalit kääntyivät kuitenkin tiukoissa paikoissa aina Italian puolelle.

Allekirjoittaneen mielestä Italia ja Espanja olivat kisojen parhaat joukkueet. Italialla heikkouksia oli vielä vähemmän kuin Espanjalla. Toppariparia Leonardo Bonucci – Giorgio Chiellini epäiltiin heikon Juventus-kauden jälkeen vahvasti ennen kisojen alkua. Itsekin kuuluin tämän asian osalta epäilijäkaartiin. ”Papat” vetivät kuitenkin uskomattomat kisat jota toki edesauttoi Roberto Mancinin luoma loistava pelisapluuna, jossa koko joukkueen tuki oli jatkuvasti läsnä. Yksilöt eivät jääneet yksin vaan koko Italian koneisto oli viimeisen päälle öljytty yhden yhteisen tavoitteen eteen. Tasapainoisin ja parhaiten kahteen suuntaan joukkueena pelannut maa voitti lopulta mestaruuden.

Siipimiesten” kisat

Jos Italiasta hakemalla hakee jotain heikkoutta niin ykköshyökkääjä Ciro Immobile pelasi hyvän avausottelun jälkeen varsin vaisut kisat. Italia ei ollut tosin yksin hyökkääjäongelmansa kanssa. Myös muun muassa ehkäpä se kovin kanto kaskessa eli Espanja kärsi kliinisen ykköskärjen puutteesta. Noin yleisesti ottaenkin kisoja jälkikäteen analysoitaessa silmiinpistävää on se, että perinteisten hyökkäävien pelipaikkojen pelaajilta ei mitään dominoivia esityksiä juurikaan nähty. Hyökkäyssuuntaan näyttävimmät ja parhaat pelaajat tuntuivat näissä kisoissa olevan laitapakkeja/wingbackkeja eli suomalaisittain ”siipimiehiä”. Tämä kertoo aika paljon nykyfutiksesta. Hyökkääjät ovat entistä useammin käytännössä ”valeysejä”, jotka tulevatkin palloa vastaan eivätkä tee pystyjuoksuja. Taktisesti parhaat joukkueet ylimiehittävät entistä enemmän nimenomaan pelialueen keskustaa. Tämän myötä se paras tila rakentaa hyökkäyspeliä avautuu laidoille mikä korostaa laitapakkien merkitystä. Modernin laitapakin on oltava erittäin hyvä pelaaja myös hyökkäyssuuntaan. EM-kisoissa loistavia, hyökkääviä laitapakkeja nähtiin roppakaupalla. Muun muassa Luke Shaw, Leonardo Spinazzola, Denzel Dumfries, David Alaba, Robin Gosens ja Joakim Maehle olivat käytännössä niitä joukkueensa vaarallisimpia pelaajia hyökkäyssuuntaan.

Onko Gareth Southgate taktinen nero, ylivarovainen pelkuri vai empaattinen yhtenäistäjä?

Ehkäpä ristiriitaisin jälkimaku kisoista jäi Englannin joukkueesta ja Gareth Southgaten valitsemasta taktiikasta. Vielä kisojen jälkeenkään en osaa varmuudella sanoa mitä mieltä olen hänestä. Toisaalta Englanti eteni ensimmäistä kertaa historiansa aikana EM-finaaliin ja pääsi kolmen rankkarionnistumisen päähän mestaruudesta. Tässä mielessä on erittäin vaikea lähteä vahvasti kritisoimaan valmentajaa. Southgate oli tehnyt ennen kisoja tarkan analyysin siitä mitä mestaruuden voittaminen arvokisoissa vaatii ja sen ehdoton lopputulos oli, että paukut kannattaa laittaa voimakkaasti puolustamiseen. Onkin paljon mahdollista, että Englannin näissä kisoissa toteuttama taktiikka tuotti sen parhaan todennäköisyyden mestaruuteen.

Toisaalta vastakkaisiakin näkemyksiä voidaan ainakin spekulatiivisesti esittää. Englannilla oli näissä kisoissa joukkueessaan hyökkäyspään talenttia ja luovuutta ehkäpä jopa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Voimakas panostaminen puolustuspeliin, virheiden välttely viimeiseen saakka ja hidas, staattinen hyökkäyspeli tarkoitti käytännössä sitä, ettei Englannin ollut mahdollista hyödyntää kaikkea hyökkäyspään potentiaaliaan. Jack Grealish pääsi vain hyvin valikoiduissa tilanteissa kentälle, vaikka on osoittanut olevansa maanosan parhaita hyökkäyspelin rakentajia. Huipputalentit Jadon Sancho ja Phil Foden ajautuivat miltei kokonaan penkkimiehiksi. Hyökkäävistä pelaajista ainoastaan Harry Kane ja Raheem Sterling olivat ehdottomia luottomiehiä. Kaikki muut palaset rakennettiin ottelun ja tilanteen mukaan puhtaasti taktisten kuvioiden ehdoilla. Olisiko Englannin pitänyt kuitenkin valita aktiivisempi pelityyli jolloin joukkueen kaikki vahvuudet olisi saatu paremmin hyötykäyttöön? Englanti nautti yhtä ottelua lukuun ottamatta kotiedusta kisoissa. Huutomyrsky ja kotiyleisön tuki olisi oletettavasti ollut vieläkin kovempi mikäli joukkue olisi prässännyt aktiivisemmin ylhäältä ja pelannut rohkeampaa hyökkäyspeliä sen sijaan että pelasi pääosin hitaita hyökkäyksiä virheitä vältellen. Aktiivisuus, luodut maalipaikat ja erikoistilanteet sytyttävät aina kotiyleisöä. Emme koskaan saa tietää olisiko rohkeampi taktiikka tuonut vielä paremman tuloksen. Kotiyleisön edessä pelaaminen olisi kuitenkin ainakin tarjonnut loistavan tilaisuuden pyrkiä aktiivisuuteen ja hurmoksen luomiseen Wembleylle. Englantilaisfanien törttöilyt kisojen aikana ja etenkin finaalipäivänä saattavat tarkoittaa sitä, ettei uutta vastaavaa tilaisuutta maalle tule pitkään, pitkään aikaan.

Pienen kriittisen sävyn ohessa Southgatea voi tosin kehuakin. Hänen ehdoton suuri vahvuutensa vaikuttaisi olevan ihmisläheisyys. Empaattisuus suorastaan huokuu Southgatesta ja hän vaikuttaa olevan niin sanotusti hieno mies. Vaikka osa tähtipelaajista sai erittäin niukasti peliaikaa kisoissa, ei kriittisiä kommentteja valmentajaa kohtaan ainakaan minun korviini ole kantautunut. Southgate osasi selvästi myydä oman näkemyksensä joukkueelle ja sai sitoutettua pelaajat omiin (osin erittäin pieniinkin) rooleihinsa. Tämä ei kovin helppo tehtävä ole ollut ja tuskin kovin moni muu valmentaja olisi onnistunut vastaavassa tilanteessa yhtä hyvin kuin Southgate. Ihmisläheisyys on tehnyt jo pitkään tuloaan myös joukkueurheiluun ja Gareth Southgate on yksi sen malliesimerkeistä.

Huuhkajien osalta oltiin vielä vähään tyytyväisiä

Käsitellään lopuksi vielä meitä suomalaisia vahvasti koskettaneet Huuhkajat. Itseäni häiritsi kisojen aikana kritiikittömyys Suomen EM-kisojen peliesityksiä kohtaan. Tuntuu siltä kuin moni olisi jo etukäteen päättänyt, että tapahtui mitä tapahtui niin suurta kritiikkiä ei joukkueelle anneta. Masut vaikuttivat monilla olevan jo valmiiksi täpötäysiä historiallisen EM-kisapaikan saavuttamisesta. Keskustelussa sekoittui jatkuvasti huuhkajien EM-karsinnat ja lopputurnaus. EM-karsinnat olivat nimittäin Suomelta kiistatta loistava onnistuminen. EM-lopputurnaus ei sen sijaan pelillisesti sitä ollut.

Tuloksellisestihan Huuhkajien EM-kisat sujuivat ihan hyvin. Kolme pistettä oli ennakko-odotuksiin nähden jopa enemmän kuin kivikovasta lohkosta etukäteen ajateltiin olevan tarjolla. Pelillisesti Huuhkajat esittivät kisoissa kuitenkin erittäin vähän. Kolmessa ottelussa yhteensä kolme laukausta maalia kohti ja yksi ainoa kulmapotku. Kaikki laukaukset menivät otteluissa 54-19 vastustajien hyväksi. Tanska-ottelussa Suomi puolusti erittäin hyvin kriittisimpiä alueita, mutta senkään osalta emme koskaan saa tietää kuinka paljon Christian Eriksenin järkyttävä välikohtaus vaikutti ottelun lopputulokseen. Jonkinlaista hyökkäyspeliä Huuhkajat saivat aikaan oikeastaan vain Venäjä-ottelun ensimmäisen tunnin aikana. Lohko oli erittäin kova, mutta karsintojen parhaalla tasolla suorittaessaan Suomi olisi laittanut vastustajat pelillisesti lujemmalle kuin mitä nyt nähtiin.

Valitusta taktiikasta on sinänsä vaikea lähteä Markku Kanervaa syyttämään. Toisin kuin Englannin tapauksessa, Huuhkajien rosterissa ei ollut eväitä lähteä rakentamaan pelityyliä rohkeuden ja hyökkäyspelin kautta. Sinänsä passiivinen, puolustusvoittoinen pelitapa oli siis ainoa ja oikea ratkaisu. Tästä huolimatta hyökkäyspeliä olisi pitänyt tälläkin pelityylillä saada nähtyä enemmän aikaiseksi. Etukäteen tiukka puolustaminen ja terävät vastahyökkäykset vaikuttivat Suomen kohdalla olevan jopa erittäin potentiaalinen tapa pelata. Olihan meidän riveissämme Teemu Pukki, joka ei ole sentään aivan Kylian Mbappe, mutta kuitenkin maanosan parhaimpia pystyynjuoksijoita ja vastahyökkäyspelaajia. Valitettavasti vain pitkä rankka kausi ja toukokuussa tullut loukkaantuminen näkyivät pahasti Pukin suorituksissa ja hän oli kaukana parhaastaan. Ei hänelle toisaalta pystytty oikeanlaisia pallojakaan pelaamaan. Suomen pallollinen peli oli koko lailla kisojen heikointa. Pallo menetettiin liian usein liian nopeasti takaisin vastustajalle sen jälkeen kun se oltiin saatu omaan haltuun. Vastustajien prässipeliin Kanerva ei tuntunut löytävän kisojen aikana mitään lääkkeitä.

Hienoa, että Huuhkajien osalta on nyt pää saatu avattua ja päästy ensimmäistä kertaa haistelemaan arvokisojen lopputurnauksen magiikkaa. Pehmeä lasku paineiden ja odotusten suhteen oli sinänsä ymmärrettävää vielä neitsyysturnauksessa. Seuraavalla kerralla media ja suuri yleisö osaavat jo toivottavasti odottaa Suomelta muutakin kuin pelkkää osallistumista. Ainoastaan korkea vaatimustaso voi nimittäin viedä Suomen jalkapalloa sille tasolle, että voimme joku kaunis päivä myös menestyä arvokisoissa.