"Kun ei pää kestä"

Talviolympialaiset ovat täydessä käynnissä Etelä-Korean Pyeongchangissa. Suomalaisten epäonnistumisiin urheilukansa on löytänyt jälleen kerran niin kovin tutun selityksen.                                                 

Suomalaisilla taas kisojen aikana pääkoppa lujilla

Kaisa Mäkäräisellä ei taaskaan pää kestänyt olympialaisten ammuntapaikalla. Riitta-Liisa Roponen panikoi naisten viestin toisella osuudella ja lähti liian kovaa. Ristomatti Hakola ei kestänyt sprintin finaalilähdössä paineita eikä myöskään Mika Poutala pikaluistelussa. Kiekko-Leijonatkin potivat jälleen pikkuvelisyndroomaa ja murenivat henkisesti Ruotsia vastaan ratkaisuhetkillä avopaikkoja missanneen Eeli Tolvasen johdolla. Tällaisia kommentteja on saanut taas lueskella päivästä toiseen, kun on kisojen aikana käynyt internetin keskustelupalstoja läpi.

”Kun ei pää kestä” on jotenkin niin tyypillinen suomalainen kommentti, joka toistuu lähes kaikkien urheilulajien yhteydessä aina epäonnistumisten yhteydessä. Kommentoinnin sävy on yleensä sellainen, että nimenomaan pään pettäminen on se pahin ja nöyryyttävin asia, joka urheilijalle voi sattua. Kommentti sisältää ripauksen halveksintaa urheilijaa kohtaan.

Suomalaisessa kulttuurissahan pelätään epäonnistumista kuin ruttoa. Pääosin siitä syystä, että epäonnistujille ei yleensä ole juurikaan luvassa ymmärrystä tai sympatiaa. Epäonnistujat/mokaajat tuomitaan usein kylmän ja tylyn suoraviivaisesti. Tämä asenne korostuu vielä koko kansan seuraamien huippu-urheilijoiden kohdalla. Olisiko se siis edes mikään suuri ihme, vaikka huippu-urheilijoidemme takaraivossa jyskyttäisi ratkaisevimmilla hetkillä epäonnistumisen pelko? Sen lisäksi, että yksittäiset, hyvin pienistä asioista kiinni olevat urheilusuoritukset ratkaisevat henkilökohtaisella tasolla erittäin paljon, ne ratkaisevat myös sen miten suuri yleisö suhtautuu urheilijaan seuraavien viikkojen ja jopa vuosien aikana. Epäonnistumisten jälkeen suomalaisurheilijoille tavataan kääntää selkä ja heidät jätetään yksin. JOS suomalaisurheilijat ovat henkisesti heikkoja niin voisiko tämä olla ainakin osittain seurausta suomalaisen urheilukansan armottomuudesta ja empatian puutteesta epäonnistumisten hetkillä? Onko urheilijoiden ”pään kestämättömyyden” siemen suomalaisen penkkiurheilukulttuurin tylyydessä?

Faktaa on se, että henkinen kovuus ja paineidensietokyky ovat merkittävässä roolissa monessa urheilulajissa nimenomaan silloin kun haetaan niitä viimeisiä pieniä eroja tasaisten urheilijoiden välille. Kaikki epäonnistumiset eivät kuitenkaan missään tapauksessa johdu siitä pään pettämisestä. Päivän kunto fyysisellä puolella on usein paljon tärkempää. Usein unohdetaan, että myös ne kilpailijat tekevät kaikkensa, jotta olisivat parhaimmillaan juuri niissä vuoden tärkeimmissä kisoissa. Joskus se oma hyvä onnistuminenkaan ei riitä mitaleille, kun muut ovat vain yksinkertaisesti parempia. Henkisen puolen epäonnistuminen on sitä paitsi epäonnistuminen siinä missä fyysisen huippukunnon ajoituksen epäonnistuminenkin. Ei henkisen puolen epäonnistumista tarvitsisi mielestäni sen kummemmin ylidramatisoida niin kuin Suomessa on tapana. Epäonnistuminen kuin epäonnistuminen.

Ovatko suomalaisurheilijat sitten keskimäärin henkisesti heikompia kuin muiden maiden urheilijat? Ainakaan minä en osaa sanoa tähän vahvaa mielipidettä kumpaankaan suuntaan. Suomella on usein vähemmän suuria suosikkeja kuin monella muulla maalla ja sen myötä heidän epäonnistumisensa saavat yleensä suhteettomankin suuren painoarvon medioissa ja yleisessä keskustelussa. Epäonnistuvat ne muidenkin maiden suosikit tasaisin väliajoin. Toisaalta en yllättyisi, vaikka osin ahdistava suomalainen kulttuuri aiheuttaisi urheilijoiden pään sisään pienen ekstrapaineen, mikä näkyisi sitten hieman keskimääräistä isompana epäonnistumisfrekvenssinä. Oli miten oli niin yksi asia on joka tapauksessa varmaa: Suurella osalla suomalaisista penkkiurheilijoista ei ainakaan pää kestä huippu-urheilijoidemme epäonnistumisia!  

Uudemmat ja aiemmat kolumnit
Kommentit