Maailman jalkapallopääkaupungissa osa 1

Lontoota kutsutaan maailman jalkapallopääkaupungiksi ja tälle tittelille on myös faktojen valossa erittäin vahvat perusteet. Tein kolmannen reissuni maailman yhteen suurimmista metropoleista ja kävin samalla katsomassa Valioliiga-ottelut Arsenal-Burnley ja Chelsea-Leicester. Kaksiosaisessa kolumnissa välitän tunnelmia ja ajatuksia ottelujen tiimoilta.

Joukkueita riittää

Lontoossa jos jossakin jalkapallofanilla todellakin riittää vaihtoehtoja kannatettavaksi joukkueeksi. Tällä kaudella Englannin pääsarjassa Valioliigassa pelaa viisi lontoolaista joukkuetta: Arsenal, Chelsea, Crystal Palace, Tottenham ja West Ham. Vielä viime kaudella joukkueita oli peräti kuusi, mutta Fulham tippui heti nousunsa jälkeen takaisin sarjaporrasta alemmas. Ainakin Englannin ulkopuolelta tuleva voi tosin helposti pitää Watfordia kuudentena lontoolaisena Valioliiga-joukkueena, sillä sen kotipaikka on vain reilut 20 kilometriä luoteeseen Lontoon keskustasta. Watford on kuitenkin oma kaupunkinsa eikä osa Lontoota.

Englannin toiseksi korkeimmalla sarjatasolla Lontoon joukkueita on myös viisi kappaletta: jo mainitun Fulhamin lisäksi Brentford, Charlton, Millwall ja QPR. Myös Championship on todella kova ammattilaissarja, joka kerää isoja yleisömääriä. Lontoossa on siis yhteensä mahtavat 10 kovaa ammattilaisjoukkuetta kahdella korkeimmalla sarjatasolla!

Oman reissuviikonloppuni osalta tuuri lontoolaisjoukkueiden kotiottelujen osalta ei ole kummoinen. Valioliigasta kotiottelut ovat Arsenalilla ja Chelsealla, joiden matseihin lippujen saaminen inhimillisellä hinnalla ei ole aivan yksinkertainen tehtävä. Championshipin puolella kotiottelut ovat Millwallilla ja Brentfordilla. Niihin ei ole mahdollisuutta ehtiä mikäli menee katsomaan Arsenalin kotiottelun. Mielelläni olisin käynyt katsomassa myös yhden Championship-matsin reissuni aikana, mutta näiden otteluaikataulujen vallitessa joudun toki priorisoimaan Valioliiga-kamppailut etuasemaan.

Day 1: Arsenal-Burnley

Matkassa mukana ollut emäntäni teki myös omat priorisointinsa ja skippasi lauantain jalkapallo-ottelun valiten mieluummin sille ajalle shoppailun omaan rauhalliseen tahtiinsa ilman häiritsevää hoputtajaa. Niinpä suuntaan hotelliltani yksin kohti läheistä Russell Squaren metroasemaa. Arsenalin stadion ei ole kuin muutaman Piccadilly-linjan pysäkinvälin päässä hotellistamme. Metrossa näkyy jo runsaasti Arsenalin pelipaitoihin pukeutuneita matkustajia, vaikka pelin alkuun on vielä yli puolitoista tuntia aikaa. Pelipaitojen selkämyksistä löytyy jo kesän uusien vahvistusten kuten Tiernayn ja Pepen nimiä, mutta joukossa on myös jo Arsenalin jättäneiden pelaajien kuten esimerkiksi Theo Walcottin paitoja. Matkalla metroasemalta kohti stadionia kuulen jostain takaani suomen kieltä, kuinkas muutenkaan. Mihin tahansa urheilutapahtumaan menetkin ympäri maailman niin suomalaisia kyllä yleensä aina jossain vaiheessa vastaan tulee! Pienellä kansalla on hämmästyttävän laajat lonkerot.

Myös Emirates Stadiumin ympäristössä riittää vilinää jo paljon ennen ottelun alkua. Arsenalin pelipaitoihin pukeutunut bändi soittaa stadionin vierustassa Kim Wilden Kids in Americaa. Haistelen hetken tunnelmaa, minkä jälkeen etsin oman sisäänmenoporttini ja kapuan stadionin yläkäytäville. Siellä on kuitenkin vielä tässä vaiheessa miltei autiota. Aikaisin paikalle saapuvat viettävät näköjään mieluummin aikaansa ulkosalla kuin Emiratesin betonikäytävillä. Passaan myyntitiskien houkutukset ja nousen piippuhyllyn paikalleni, joka sijaitsee miltei täsmälleen keskiviivan kohdalla katsomon kolmanneksi ylimmällä penkkirivillä.

Pelaajat saapuvat lämmittelemään noin puolisen tuntia ennen ottelun alkua ja katsomo alkaa täyttyä kunnolla vasta sen jälkeen. Ennen ottelun alkua joku paikallinen asiantuntija heittää ämyreihin aika ajoin kommenttia muun muassa Arsenalin kesän hankinnoista. Lähempänä alkuvihellystä tunnelmaa nostatetaan näyttämällä screeneillä Arsenalin kaikkien aikojen hienoimpia Burnleyä vastaan tekemiä maaleja.

Ottelu käynnistyy ja etenkin paikallisvihollisen Chelsean leiristä Arsenal-paitaan siirtynyt David Luiz saa heti kotiyleisöltä suurta huomiota. Luizille annetaan kovat aplodit hänen ensimmäisestä pallokosketuksestaan ja kun brasilialaistoppari saa viiden minuutin kohdalla pallon jalkaansa 40 metrin päässä Burnley-maalista, yltyvät kannattajat mylvimään ”Shooooooot!”. Luiz ei kuitenkaan pyyntöön vastaa.

Ensimmäinen puoliaika on erittäin viihdyttävää jalkapalloa, jossa hyviä maalitilanteita nähdään mukavasti kummassakin päässä kenttää. Avausmaaliakaan ei tarvitse kauaa odotella. 13 peliminuutin kohdalla Alexandre Lacazette punnertaa kulmapotkun jälkitilanteesta pallon kaatuessaankin Nick Popen längistä sisään ja kotiyleisö pääsee tuulettamaan kauden ensimmäistä kotimaalia.

Tämä on toinen kerta kun olen katsomassa Arsenalin kotiottelua. Muutama vuosi sitten tehdyssä ensimmäisessä vierailussa stadionin tunnelmasta jäi hieman valju maku suuhun. Tällä kertaa tunnelma vaikuttaa kuitenkin huomattavasti paremmalta. En tiedä johtuuko tämä siitä, että kyseessä on kauden ensimmäinen kotiottelu? Vai siitä, että piippuhyllyn paikallani katoksen lipan alla kannatuslaulut ja huudot kaikuvat betonista mukavan voimakkaasti? Vai kenties siitä, että Arsene Wengerin pitkän pysähtyneisyyden ajan jälkeen Emiratesilla puhaltavat uudet, optimistisemmat tuulet? Kotiyleisö elää joka tapauksessa nyt erittäin hyvällä tunteella pelissä mukana ja on kovaääninen.

Ennen puoliaikavihellystä kotiyleisö kuitenkin hiljenee hetkeksi. Dwight McNeilin laukaisuyritys kimpoaa Arsenalin pelaajasta suoraan Ashley Barnesin jalkaan ja tällä on helppo työ sijoittaa pallo tyhjään alanurkkaan. Heti tämän jälkeen yleisö herää uudelleen henkiin, kun Arsenal kuvioi pallon näyttävästi verkkoon. Pettymyksen huokaus kaikuu kuitenkin läpi Emiratesin kun komea osuma hylätään paitsiona. Puoliajalla ottelu on 1-1.

Emirates stadiumilla ei nähdä otteluissa pelkästään piinkovia paikallisia Arsenal-kannattajia. Valioliigaa seurataan erittäin paljon Euroopan ulkopuolellakin ja myös Arsenalilla on kannattajia ympäri maailman, Tämä näkyy myös omassa katsomonosassani, sillä piippuhyllyn paikoilla on melkoinen kansallisuuksien kirjo. Vasemmalla puolellani istuu aasialainen pariskunta. Oikealla puolella on sen sijaan kolme paikkaa tyhjää tilaa. Kaikki kausikorttilaiset eivät ilmeisesti ole saapuneet paikalle tai sitten lipunvälitysfirmat eivät ole ehkäpä ei niin kovin sytyttävää Burnleyä vastaan saanut myytyä kaikkia tikettejään.

Toinen jakso ei ole pelitapahtumiltaan aivan yhtä viihdyttävä kuin ensimmäinen. 64 peliminuutin kohdalla kotiyleisö saa kuitenkin koetella taas äänijänteitään. Yksi kesän uusista hankinnoista Dani Ceballos riistää pallon keskialueella ja joukkueen ykköstähti Pierre-Emerick Aubameyang pääsee pallon kanssa vauhtiin. Aubameyang järjestää itsensä pienellä harhautuksella vetopaikkaan ja tykittää pallon vastustamattomasti vasempaan alanurkkaan. Arsenalin kannattajien riemulla ei ole rajoja.

Ryöstöyrityksen ja rikollisryhmän uhkailun kohteeksi kauden alla joutunut Sead Kolasinac vaihdetaan kentälle 71. peliminuutilla ja hän saa yleisöltä raikuvat aplodit. Arsenal hoitaa 2-1 -johtoasemassa ottelun lopun kohtuullisen kontrolloidusti ja pitää kaikki kolme sarjapistettä itsellään. Päätösvihellyksen kaikuessa stadionilla näkyy paljon hymyileviä kasvoja. Vaikka viime kauden loppu olikin varsin ikävä Arsenalille, huokuu Emirates Stadiumilla ainakin vielä näin kauden alussa levollisuuden ja positiivisuuden henki.

Jään ottelun päätyttyä vielä rauhassa katsomoon tarkoituksenani odotella suurimpien ruuhkien hälvenemistä. Hetken kuluttua järjestysmies tulee kuitenkin ajamaan paikalleen jääneet pois katsomosta. Siirryn käytävän puolelle, jossa saa olla ja jonne osa arsenalilaisista on jäänyt vielä oluelle ottelun jälkeen. Kuluttelen aikaa kännykkäni parissa ja tsekkailen muun muassa viideltä alkavien muiden Valioliiga-ottelujen kokoonpanot. Lopulta lähden käppäilemään rauhalliseen tahtiin kohti Arsenal-nimistä metroasemaa. Edellisen reissuni stadionkierroksen yhteydessä kerrottiin kuinka Arsenal oli joutunut maksamaan hurjan summan rahaa siitä, että stadionin läheinen metroasema nimettiin Arsenaliksi. Ihme ja kumma, että  Arsenalin piheiksi haukutut omistajat olivat tuohon valmiita rahaa laittamaan. Odottelutaktiikkani ei ole erityisen onnistunut, sillä metrojono kiemurtelee edelleen 200-300 metriä aseman ulkopuolelle saakka. Noin puolen tunnin jonotuksen jälkeen pääsen lopulta junaan saakka ja kohti hotelliani.

On kulunut noin viisi tuntia lähdöstäni kun olen viimein takaisin hotellilla. Emäntä on kuulemma ”kotiutunut” omalta shoppailureissultaan vasta puolisen tuntia aikaisemmin. Kysyn kuinka monessa kaupassa hän oikein neljän ja puolen tunnin aikana ehti käymään. Vastauksen ei tietenkään enää tällä kokemuksella pitäisi yllättää: ”Yhdessä, Primarkissa”, emäntä toteaa virnuillen muutaman täyden kauppakassin ympäröimänä. Kalliiksi tuli taas tämäkin jalkapallonautinto... monellakin tapaa...

Uudemmat ja aiemmat kolumnit
Kommentit