Maailman jalkapallopääkaupungissa osa 2

Lontoota kutsutaan maailman jalkapallopääkaupungiksi ja tälle tittelille on myös faktojen valossa erittäin vahvat perusteet. Tein kolmannen reissuni maailman yhteen suurimmista metropoleista ja kävin samalla katsomassa Valioliiga-ottelut Arsenal-Burnley ja Chelsea-Leicester. Kaksiosaisessa kolumnissa välitän tunnelmia ja ajatuksia ottelujen tiimoilta.

Mistä liput?

Vaikka Lontoossa tarjonta huippujalkapallon osalta onkin huikea, ei lippujen saaminen otteluihin ole silti välttämättä kovin helppoa. Championshipin otteluihin toki lippuja on yleensä ihan seuran normaaleja kanavia pitkin hyvin tarjolla. Valioliigan puolella Tottenhamin ja West Hamin kotiotteluihin on parhaat mahdollisuudet saada tiketti. Arsenalin ja Chelsean kotiotteluihin kysyntä on sen sijaan erittäin kovaa luokkaa ja Crystal Palacen kohdalla pieni stadion asettaa omat haasteensa lipunsaannille.

Käytännössä kaikilla Valioliiga-seuroilla lipun saaminen virallista reittiä pitkin vaatii seuran jäsenyyttä. Jotta homma ei olisi liian yksinkertaista, on jäsenyyksiäkin eritasoisia. Premium jäsenyydellä pääsee ostamaan lippuja aikaisemmin kuin perusjäsenyydellä. Jos on menossa kauden aikana vain yhteen ainoaan kyseisen seuran kotiotteluun kannattaa harkita hyvin tarkkaan onko jäsenyyden hankkiminen se paras vaihtoehto. West Hamin ja Tottenhamin kohdalla se varmaankin kannattaa, koska jäsenyyden kautta voi olla melkein varma lipun saamisesta. Chelsean ja Arsenalin kohdalla näin ei välttämättä ole. Omalle Lontoon viikonlopulleni sattui juuri näiden vaikeimpien tapausten eli Chelsean ja Arsenalin kotiottelut. Pitkällisen harkinnan jälkeen päädyin siihen ratkaisuun, etten ostanut seurojen jäsenyyttä. Chelsean kohdalla ainakin perusjäsenyys olisi ollut hukkaan heitettyä rahaa, sillä stadion myytiin loppuun jo Premium-jäsenten lipunmyyntiaikana. Arsenalin kohdalla lippuja jäi myyntiin myös perusjäsenille. Vastassa oli kuitenkin ei niin sytyttävä Burnley, joten tilanne voi olla eri etukäteen suuren yleisön silmissä mielenkiintoisempien ottelujen kohdalla.

Lippuja Valioliiga-otteluihin välittävät myös monet lipunvälitysfirmat. Saatavuus heidän kauttaan on usein hyvä, mutta hintakin on sitten selvästi korkeampi kuin seurojen virallista reittiä pitkin. Hintaero ei kuitenkaan yhden ottelun kohdalla muodostu välttämättä kovin merkittäväksi, kun huomioi jäsenmaksun, joka on pakollinen suoraan seuralta lippua ostaessa. Chelsean ja Arsenalin kohdalla päädyin hankkimaan tiketit lipunvälitysfirmoilta, mutta West Hamin ja Tottenhamin osalta olisin toiminut todennäköisesti toisin.

Lipun Arsenalin otteluun hankin StubHubista ja lipun Chelsean otteluun puolestaan WoWTicketsiltä. Muitakin lipunvälitysfirmoja olisi ollut tarjolla. Valitsin lipun puhtaasti hinnan perusteella eli ostin sieltä, mistä sain lipun halvimmalla. Erot hinnoissa eivät olleet eri lipunvälitysfirmojen välillä suuria. Huomiota kannattaa kiinnittää erityisesti firmojen käsittely- ja toimituskuluihin. Niissä olivat nimittäin ne suurimmat erot. Kaikilla saiteilla käsittely- ja toimituskulut eivät näy hakujen hinnoissa vaan ilmestyvät esiin vasta maksuvaiheessa! Kannattaa siis olla tarkkana ja vertailla huolellisesti nimenomaan lopullisia hintoja!

Tässä omat kokemukseni StubHubista ja WoWticketsistä. Molemmat toimittivat liput suoraan Lontoon hotellillemme. Paremman arvosanan minulta saa ehdottomasti StubHub, joka informoi huomattavasti paremmin asiakasta siitä missä liput ovat menossa. Lippujen tilanteesta tuli suoraan sähköpostia käyttäjälle ja halutessaan omalla tilaustunnuksella pystyi myös milloin vain tarkistamaan StubHubin sivuilta missä vaiheessa lippu on menossa. StubHubin kautta lippu tuli hyvän ennakkoinformaation säestämänä moitteetta hotellille kaksi päivää ennen otteluajankohtaa. Tai lippu ja lippu, sain nimittäin Arsenalin otteluun lainaksi kausikortin, joka piti ottelun jälkeen laittaa valmiiseen palautuskuoreen ja viedä postilaatikkoon. Arsenal-Burnley ottelun sisäänpääsystä maksoin StubHubin kautta käsittely- ja toimituskuluineen yhteensä 87€.

WoWticketsin osalta asiakkaan informointi oli sen sijaan hyvin heikkoa. Tilauksen jälkeen asiakkaalle ei informoitu mitään lipuista. Chelsea-Leicester ottelu pelattiin sunnuntaina ja kun lippuja ei ollut vielä perjantai-iltanakaan toimitettu hotellille, alkoi hieman huolestuttamaan. WoWticketsin sivuilla on chat-palvelu, josta kyselin lippujen tilannetta. En ehtinyt kuitenkaan saamaan vastausta ennen kuin chatin aikaikkuna meni kiinni. Liput tulivat kuitenkin lopulta perille lauantaina. Pitkä epätietoisuus lippujen kohtalosta toi kuitenkin turhaa stressiä lomamatkaan. Chelsea-Leicester ottelun sisäänpääsystä maksoin yhteensä 120€/tiketti (Chelsea-Leicester otteluun hintataso lipunvälitysfirmoilla oli yleisesti korkeampi kuin Arsenal-Burnleyyn).

Loppuun vielä yksi vinkki mikäli olet hankkimassa tikettiä lipunvälitysfirman kautta. Ei kannata tehdä tilausta loppuun saakka heti ensimmäisellä kerralla! Kaikki kokeilemani saitit lähettivät nimittäin sähköpostiin 5% alennukseen oikeuttavan koodin sen jälkeen kun oli käynyt valitsemassa liput johonkin otteluun, muttei saattanut tilausta loppuun. Alennuksella asiakasta yritetään saada palaamaan jo kerran hylättyyn tilaukseen.

Day 2: Chelsea-Leicester

Sunnuntain Chelsea-Leicester pelattiin neljä tuntia myöhemmin kuin edellispäivän Arsenal-Burnley, joten ehdimme ennen matsia käydä katsastamassa suunnilleen matkan puolivälissä sijainneen Buckingham Palacen ja käydä lounastamassa. Olimme varanneet näille varmuuden vakuudeksi hieman liikaakin aikaa, joten olimme Stamford Bridgellä jo miltei pari tuntia ennen ottelun käynnistymistä. Matkalla metroasemalta stadionille ostin kadun varressa sijaitsevasta Chelsea-kojusta muistoksi ottelusta kymmenen punnan hintaisen matsikaulaliinan, jossa toinen puoli oli varattu Chelsealle ja toinen Leicesterille. Ottelutilanteesta riippumatta pystyin siten tunnustamaan stadionilla voittavaa väriä!

Stadionin ympäristössä oli nyt huomattavasti rauhallisempaa kuin edellispäivänä Emiratesilla. Emäntä oli sunnuntain osalta jopa valinnut jalkapallo-ottelun kanssani, mutta tämä ei suinkaan tarkoittanut sitä, että shoppailu olisi kokonaan unohtunut mielestä. Emäntä nimittäin halusi kuluttamaan aikaa stadionin vieressä sijaitsevaan Chelsea-shopiin, jossa kyllä kuhinaa riitti jo tässä vaiheessa. Kovasti olisi sieltäkin tavaraa emännän mukaan tarttunut, mutta totesin matkan shoppailubudjetin täyttyneen jo lauantaina Primarkissa. Taktinen virhe emännältä valita shoppailu ja jalkapallo näin päin. Arsenalin shopissa olisin sattuneesta syystä ollut huomattavasti myötämielisempi ostoksille...

Kapuamme shoppikäynnin jälkeen sisään stadionin yläkäytäville ja kohta vielä tässä vaiheessa tyhjänä ammottaneeseen katsomoomme. Paikkamme ovat loistavat, sillä ne sijaitsevat sivuyläkatsomon alaosassa. Olen varmastikin puolet lähempänä kenttää kuin mitä olin lauantaina Emiratesin piippuhyllyllä.

Kauden ensimmäisessä kotiottelussaan Chelsean joukkue marssii kentälle tulenlieskoja sylkevien pyrolaitteiden säestämänä. Seuran yhden kaikkien aikojen suurimman legendan Frank Lampardin paluu omaan seuraan nyt managerin roolissa on totta kai iso asia Stamford Bridgellä. Kannattajat kuljettavat alakatsomoissa kahtakin jättimäistä Lampardille omistettua tifolakanaa. Avauskokoonpanon esittelyn yhteydessä maailman parhaimpiin puolustaviin keskikenttäpelaajiin kuuluva N'Golo Kante ja jo kuusivuotiaana seuraa edustanut oma poika Mason Mount saavat ehdottomasti äänekkäimmät hurraukset osakseen. Kun Chelsean hyökkääjänä avaavan Olivier Giroudin nimi huudetaan eetteriin toteaa emäntä hämmästyneenä: ”Vieläkö toikin muka pelaa?”. Pienen selvittelyn jälkeen selviää toki, että emäntä on sekoittanut Giroudin Liverpool-legenda Steven Gerrardiin...

Chelsea aloittaa ottelun hurjalla painostuksella ja maalipaikkoja syntyy kuin liukuhihnalta. Palkintokin tulee seitsemän peliminuutin kohdalla, kun kotiyleisön lemmikki Mason Mount riistää pallon Wilfred Ndidiltä ja tykittää pallon voimalla verkkoon Valioliigan kotidebyytissään. Katsomo on revetä liitoksistaan!

Avausmaalin jälkeen Chelsea ottaa ihmeellisesti jalan pois kaasulta eikä jatka kovaa painostustaan. Pelitapahtumat tasoittuvat, mutta vierasjoukkue ei silti mitään kovin ihmeellistä ennen puoliaikaa esitä. Lupaavan alun jälkeen peli on huomattavasti tapahtumaköyhempää kuin edellispäivän Arsenal-Burnley.

Toisella jaksolla Leicester saa pelinsä rullaamaan ja mitä pidemmälle ottelu etenee, sen vahvemmin pelitapahtumat kulkevat vierasjoukkueen komennossa. Myös runsaslukuinen vierasjoukkueen kannattajajoukko herää samaa tahtia kuin heidän idolinsakin. Toisella jaksolla Stamford Bridgellä kuuluu enää lähinnä vain Leicesterin fanijoukon älämölö. 67 peliminuutin kohdalla se räjähtää täyteen riemuun, kun Ndidi puskee kulmapotkusta ansaitun tasoituksen ja paikkaa siten komeasti ottelun alun pahan pallonmenetyksensä Mountille.

Tasoituksen jälkeen Chelsean peli ei ole lainkaan tasapainossa. Leicester karkailee pallonriistojen jälkeen helponnäköisesti lukuisiin vaarallisiin vastahyökkäyksiin. Sympatiani siirtyvät vierailijoiden puolelle ja toivon salaa sisälläni heille voittomaalia. Heidän vastahyökkäyksensä kun ovat niin nautittavaa katseltavaa. Vilkuilen varmaan minuutin välein valotaululle ja toivon ajan kuluvan mahdollisimman hitaasti. Ottelun seuraaminen paikan päällä on vain yksinkertaisesti tällaiselle Valioliiga-friikille sanoinkuvaamattoman mahtavaa eikä ottelun haluaisi päättyvän lainkaan. Toisin on asian laita matkakumppanini mielessä. Hän toteaa nimittäin ottelun loppupuolella: ”Miten ihmeessä näin tylsä laji voi olla niin suosittu?”. Maailman voi nähdä niin kovin eri tavoin...

Myöskään kotiyleisö ei vaikuta kovin tyytyväiseltä näkemäänsä. Yleisön turhautuminen ottelun loppua kohden on hyvin helposti aistittavissa. Takanani istuneen Chelsea-fanin tyly analyysi ottelun loppuhetkillä kuvaa hyvin yleistä tunnelmaa: ”We don't have midfield, we don't have a striker. We can't hold the ball, we can't counter attack. Leicester should be winning this match”.

Loppuhuipennus Valioliiga-viikonloppuuni jää piippuun, sillä maaleja ei enää ottelussa nähdä ja peli päättyy tasan 1-1. Päätösvihellyksen jälkeen katsomonosassani kuuluu jonkin verran jopa buuausta ja chelsealaiset ryntäävät vihaisina kohti ulosmenoaukkoa. Stamford Bridgellä ollaan selvästikin huolestuneita. Frank Lampardia sankarin status suojelee vielä pitkään kannattajien kritiikiltä, mutta Chelsea-fanit eivät selvästikään pidä tämän kauden joukkuettaan riittävän vahvana. Manchester Cityn ja Liverpoolin pelätään ajaneen ehkä pidemmäksikin aikaa Chelsean ohi. Stamford Bridgellä ei ole totuttu pelaamaan sijoista 3-7.

Edellispäivästä viisastuneena emme jää pitkäksi aikaa stadionille odottelemaan vaan poistumme muiden massojen mukana kohti Fulham Broadwayn metroasemaa. Metrotunneli imaisee yllättävän hyvään tahtiin väkeä ja junalle saakka pääsee eilistä nopeammin. Metrojunassamme istuva vanhempi rouva huomaa kaulassani roikkuvan matsihuivin ja kysyy miten ottelu päättyi. Tuloksen kerrottuani rouvan kasvoille leviää pettymystä ja lievää hämmästystä kuvaava ilme. Lontoossa miltei kaikki tuntuvat olevan kiinnostuneita jalkapallosta. Se on todellakin ansainnut tittelinsä maailman jalkapallopääkaupunkina.

Uudemmat ja aiemmat kolumnit
Kommentit