Suomi-kiekko murroksessa

Suomen pikkuleijonien MM-kisat päättyivät toista kertaa putkeen selkeän alisuorittamisen jälkeen pahaan pettymykseen. Onko kyseessä vain perusvarianssi vai onko Suomi-kiekko jäänyt kehityksen kelkasta pelitaktisissa asioissa?                                  

Huippuyksilöt tulevaisuuden kivijalka

Aloitetaan ensin posilla. Suomen jääkiekon tulevaisuuden kannalta tärkein asia on se, että nuorista lupauksista saadaan kehitettyä maailman huippuluokan yksilöitä. Tämän asian osalta Suomella on mennyt viime vuosina ehkäpä jopa paremmin kuin koskaan. Loistavia yksilöitä, joita varataan NHL:ään heti ensimmäisellä kierroksella, on viime aikoina putkahtanut Suomen junnuputkesta kuin sieniä sateella. Isossa kuvassa tilanne näyttää siis erittäin hyvältä. Nyt flopanneessa nuorten joukkueessakin oli useita tulevaisuuden potentiaalisia kovan luokan NHL-pelaajia.

Huippuyksilöiden kasvattaminen tasaisella tahdilla takaa sen, että Suomen maajoukkueeseen on tulevaisuudessakin tarjolla aivan riittävästi laatupelaajia. Huippuluokan työkalut ovat siis käytettävissä, minkä myötä emme ole näillä näkymin tippumassa jääkiekkohierarkiassa nykyistä alemmaksi. Yksi huolenaihe tosin meiltä löytyy myös yksilötasolta. Maalivahtituotantomme laatu on suorastaan romahtanut viimeisten vuosien aikana. Menestyäksemme tarvitsemme myös huippumaalivahteja. Näihin nuorten kisoihin ei olut valittavissa yhtään Liigassa kunnolla vastuuta saanutta veräjänvartijaa, mikä myös näkyi turnauksen aikana Suomen maalivahtipelissä.

Pikkuleijonien kaksi peräkkäistä floppiturnausta nostaa toki negatiivisuutta esiin. Syitä epäonnistumisiin kannattaa pohtia, mutta mihinkään ylireagointiin ei ole syytä. Tämänkin vuoden kisoissa Suomella oli kaikki mahdollisuudet voittaa ottelut USA:ta ja Tsekkiä vastaan. Maalipaikkoja oli aivan riittävä määrä. Valitettavasti vain tällä kertaa Suomen huippuyksilöt Eeli Tolvasen ja Miro Heiskasen johdolla pettivät eivätkä suorittaneet lyhyeksi jääneessä turnauksessa omalla tasollaan. Voidaanko kaikkea kuitenkaan laittaa pelkästään yksilöiden piikkiin?

Onko Suomen taktinen edelläkävijyys mennyttä?

Suomi on tunnettu jo pitkään maajoukkueena, jolla ei ole ollut yksilötasolla arvokisojen parhaita joukkueita, mutta joka on miltei aina pelannut joukkueena paremmin kuin yksilöidensä summa. Suomen arvokisajoukkueet ovat olleet yhtenäisiä, hyvähenkisiä, oikein roolitettuja ja erinomaisesti valmennettuja. Taktisesti olemme olleet usein muita joukkueita edellä. Tämä vahvuus on kuitenkin osoittanut nyt heikentymisen merkkejä. Jos tarkastellaan viimeisiä sekä aikuisten että nuorten arvokisoja, ei Suomen joukkuepeli ole näyttänyt enää ainakaan paremmalta kuin päävastustajillaan. Pikemminkin päinvastoin.

Suomen joukkueet ovat perinteisesti olleet hyvähenkisiä ja yhtenäisiä. Kaikki rattaan palaset ovat tehneet kovalla asenteella töitä joukkueen eteen, kukin oman roolinsa mukaisesti. Pikkuleijonien kehon kieli MM-kisoissa on nyt kuitenkin viestittänyt jo kaksi kertaa peräkkäin jotain aivan muuta. Kaikki muistamme vuoden takaisen katastrofin, jolloin nuoret leijonamme lähestulkoon savustivat kapteeni Olli Juolevin johdolla päävalmentaja Jukka Rautakorven ulos kesken kisojen. Joukkue halusi kuulemma pelata rohkeammalla ja vapaammalla taktiikalla. Peliesitykset eivät kuitenkin valmentajaa vaihtamalla parantuneet.

Tämänkään vuoden MM-joukkue ei huokunut peli-iloa missään vaiheessa turnausta. Ratkaisevassa puolivälieräottelussa tsekkiläiset tuulettivat jokaista maaliaan kuin maailmanmestaruutta. Suomalaiset sen sijaan nostivat vain vähän kättä ylös maalin tehdessään. Sellaista viimeisen päälle itsensä likoon laittamista ja armotonta asennepelaamista, millainen on ollut varsinkin alle 20-vuotiaiden joukkueelle aina tyypillistä, ei kisoissa suomalaisilta nähty.

Tiukka viisikkopuolustus on kuulunut myös Suomen perinteisiin vahvuuksiin. Tästäkään ei ollut tietoakaan näissä nuorten kisoissa. Vastustajat hyökkäsivät yleensä Suomea harvemmin, mutta sitäkin vaarallisemmin. Vastustajilla oli aivan liikaa läpiajoja, ylivoimahyökkäyksiä ja vapaita pelaajia parhaassa maalintekosektorissa. Suomalaiset eivät pelanneet joukkueena vaan yksilöinä. Kaveria ei autettu.

On vaikea sanoa mitään varmaa syytä sille, miksi Suomen joukkuepeli on heikentynyt suhteessa vastustajiin niin paljon viimeisissä arvokisoissa sekä aikuisten että nuorten tasolla. Onko jääkiekon taktinen kehityskulku muuttunut emmekä ole pysyneet kehityksessä mukana, vaan junnaamme edelleen vanhoja joskus toimineita asioita? Pelaajaprofiilimme on muuttunut yllättävänkin nopeasti työteliäistä joukkuepelaajista maailmanluokan hyökkäävien huippuyksilöiden suuntaan. Vaatiiko uusi, mahdollisesti individualistisempi sukupolvi uudenlaista lähestymistapaa jääkiekkoon? Pitääkö yksilöiden mukautua Suomen perinteiseen, joukkuepeliä korostavaan, pelityyliin vai pitääkö Suomen vaihtaa pelitapaansa? Tarvitaanko nykyään arvokisamenestykseen nopeampaa ja hyökkäävämpää pelityyliä? Siinä vaikeita kysymyksiä pohdittavaksi Suomi-kiekon osalta isoimpia päätöksiä tekeville tahoille.

Miesten maajoukkueen osalta saamme lisävalaistusta näihin asioihin hyvinkin nopeasti. Lauri Marjamäen miehistö on harjoitusturnauksissa esiintynyt nyt viime kautta huomattavasti väkevämmin. Todelliset testit eli olympialaiset ja MM-kisat ovat kuitenkin vasta edessä. Kevään aikana saamme lisäinformaatiota siitä onko Suomi pysynyt jääkiekon pelillisessä kehityksessä muiden mukana vai tarvitseeko Suomi-kiekko isoa pelitaparemonttia pystyäkseen tulevaisuudessa hyödyntämään riittävän hyvin maailmanluokan yksilöidensä tuoman potentiaalin.

Uudemmat ja aiemmat kolumnit
Kommentit