Monopolin ei tarvitse välittää henkilöstöstä

Ensimmäistä kertaa vuoden 1975 jälkeen pelasin ensimmäisen jakoni pokeri vasta toukokuussa. Tapahtuma olisi voinut viivästyä enemmänkin, ellemme olisi huomanneet viime perjantaina Jyväskylän kauppakadun paraatipaikalla (=Teerenpeliä vastapäätä) olevaa Feel Vegasia.

Koska Keski-Suomi on koronaepidemian perustasolla, arvelin siellä hyvinkin mahdollisesti olevan tarjolla livepokeria, ja menin rohkeasti sisään kysymään asiaa. Hyvin ystävällinen henkilökunta kertoi alakerrassa olevan kyllä pokeria, mutta tänään tuskin enää pöytään pääsisi. Mutta lauantaina olisi uusi päivä ja uudet pelit. Lupasivat vieläpä laittaa miut listalle, jos haluaisin seuraavana päivänä pelata. Tämä oli tarjous, johon tartuin välittömästi.

Tosin hölösuisena eteläkarjalaisena menin tästä sanomaan Feel Vegas Jyväskylän baarissa paikalliselle tutulle pelaajalle. Kuulemma paikalliset pääsevät ilmoittautumaan peleihin vasta pelipäivänä kello 14.00. Miulla oli kuulemma jotain etuoikeuksia, koska olen kirjoittanut niin paljon rahapelimonopolimyönteisiä juttuja. Hyvin herkästi vaihtolämpöisenä vähän suivaannuin, otin kossuvissyni rivakasti, ja päätin olla paikalla myös lauantaina kahdelta. Olin ymmärtävinäni tästä, että keskisuomalaiset pelurit eivät miuta paikalle kaivanneet, joten jo ennen teini-ikää muutosvastarintaiseksi kasvaneena päätin mennä sisään, vaikka sitten saranapuolelta. Mutta sääntöjen puitteissa.

Seuraavana päivänä hölkätty klo 14.03 osoittautui hätävarjelun liioitteluksi, koska nimeni oli luvatusti listalla. Mutta olisin vielä ehtinyt hyvin ilmoittautua, ellen olisi edellisenä päivänä saanut jotain ”etuoikeuksia”. Itse en mököttelisi, vaikka joku irtoturisti laitettaisiin Casino Helsingissä ensimmäiseksi listaan. Mutta toisaalta Etelä-Karjalassakin kiukuteltiin venäläisten turistien pitkäkilpisistä autoista. Ainakin siihen asti, kunnes rajat menivät kiinni, ja Lappeenrannan muotiliikkeet ja yksi kauppakeskuskin menivät nurin. Toki itsenäisyyden säilyttämisessä talvisodan hengessä on puolensakin.

Pelit alkoivat luvatusti kuudelta. Ilahduttavaa oli, että viiden kortin omaha oli maailmanvalloitusretkellään edennyt Keski-Suomeenkin. Viisi seitsemästä pelurista (incl. me) valitsivat dealer’s choicessa nimittäin tämän pelin. Pari kaveria halusi vielä pelata omalta napiltaan pienempiä potteja, kuten esimerkiksi Pokerisivuilta tuttu ReportAasi yleensä. Mutta se onkin sieltä päin kotoisin, missä miehet ovat miehiä ja porot ovat peloissaan. Tosin Aasi valitsee neljän kortin omahaa, keskisuomalaisten pienten pottien miesten valinta oli Texas Hold’Em.

Pelit sujuivat mallikkaasti, sillä jostain syystä Jyväskylän Feel Vegasissa oli pokeripöytää hoitamassa kaksi erittäin hyvää pokerijakajaa. Vuodesta 1995 livepokeripöytiä hinkanneena osaan arvostaa huippudealereita kovastikin, sillä muitakin on tullut vastaan. Ja voin vakuuttaa pokerijakajan työn olevan jonkun verran vaativampaa, kuin pää- tai muun ministerin avustaminen. Olet koko ajan yhdeksän (korona-aikana seitsemän) erittäin hankalan asiakkaan tarkkailun alla. Ne eivät juuri kiitosta jaa, vaikka onnistuisit selittämään mustan tummanharmaaksi. Eivätkä oikein tippejäkään, koska tietävät Sanna Marinin ottavan puolet ja loppujenkin jakautuvan niiden kesken, jotka eivät pokeria edes uskalla yrittääkään jakaa.

Tosin siinä mielessä palasin edelliselle vuosituhannelle, että alakerran pokerihuoneessa pyöri paljon innokkaita pelureita tulossa katselemaan, miten kortit ympyrää oikein kiertävätkään. Miulle oli jo vartin pelin jälkeen selvinnyt, että toista pokeripöytää ei henkilökuntapulan vuoksi sinä iltana Feel Vegas Jyväskylässä avata. Ja että mie olin pöydän ainoa, joka aikoi lopettaa ennen 23.30 tulevaa viimeistä jakoa.

Miulle tällä ei ollut juuri väliä, koska olin tullut viihdyttämään itseäni kolmeksi tunniksi pokeripöytään. Mutta arvelin korttiviluisia potentiaalisia muita pelureita harmittavan. Muistan kyllä hyvin, miten tulimme kerran vuoden 1995 torstaina seitsemän haminoissa jonon kymmenenneksi ja yhdenneksitoista ja lähdimme kaveri autolla Tampereelle Jäähovin hoolipeleihin, koska tiesimme, että laillisia pelejä ei Helsingissä sinä iltana meidän tosiaankaan ollut mahdollista pelata.

Työvoimapulan korona-ajan loppupuolella on lähestulkoon pakko johtua monopolimaisesta henkilöstöhallinnosta. Kun ei ole rahapelialalla kilpailevaa työnantajaa, voi henkilöstön päälle räkiä sen verran kuin hyvältä tuntuu. Aina on jotain tulijoita, ja toiminta pysyy voitollisena, kunhan ei tee mitään hirveän hölmöä. Joten on varaa jopa lopettaa ravintolapelit ja laittaa 300+ työntekijää etsimään uusia haasteita, kun niistä tulee katetta vain 14 miljoonaa vuodessa. Nollakokoaikana käypä arvo 14 miljoonan monopolituotolle olisi muuten suuruusluokkaa puoli miljardia euroa. Toisaalta onhan siinä oma hommansa henkilöstön hallinnoinnissa, joten ymmärrän päätöksen. Puolen miljardin arvo on kuitenkin monopoliperspektiivistä karkkirahoja.

Suomen monopolipokerit ovat nykyisin pääsääntöisesti oikein hyvin organisoituja, enkä ole ainakaan varma, että vapaasti kilpailluilla markkinoilla asiat olisivat pelaajien kannalta yhtään paremmin.

Kunhan jaksan kikatella sivusta, miten jo 80-luvulla kuulemani viisaus ”ay-liike ja monopolit kohtelevat omia työntekijöitään kaikkein törkeimmin” pitää sisukkaasti paikkansa.

 

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana ja nykyään myös Sijoitustieto.fi -verkkosivuston kolumnistina. 

Akin mielipiteet ovat hänen omiaan. Pokerisivut seisoo vahvasti sananvapauden takana, mutta Akin mielipiteet eivät edusta Pokerisivujen virallista kantaa.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea.