Kuviteltu paremmuus pokerissa

Tänään kokeilemme strategia-artikkelissamme jotain erilaista. Tämänkertaisen artikkelin tarkoituksena on kehittää teknisten taitojen sijaan lukijoiden henkisen puolen osaamista.

Vieraileva kirjoittaja Konstantinos “Duncan” Palamourdas on palkittu matematiikan professori Kalifornian yliopistosta, jonka erikoisosaamisalueena on pokerimatematiikka ja -opetus. Palamourdas vetää parhaillaan pokerikursseja yliopistossaan. Kursseille on pitkät jonotuslistat.

Palamourdaksen tavoitteena on saada oppilaansa ymmärtämään pokeria syvällisesti (niin filosofisessa, matemaattisessa kuin psykologisessakin mielessä), ja auttaa näitä kehittämään itse itselleen voittava pelistrategia sen sijaan, että nämä kopioisivat liikkeensä sokeasti ammattilaisilta. Prosessiin kuuluu usein monimutkaisten konseptien paloittelemista pieniin, helposti pureksittaviin osiin – haaste, johon Duncan tarttuu mielellään.

***

Arvostettu mentaalivalmentaja Tommy Angelo vitsaili kerran, että 75 prosenttia pokerinpelaajista kuvittelee olevansa parempia kuin loput 75 prosenttia.

Alicen – joka on pokeriammattilainen – mielestä lainaus on hyvin oivaltava. Angelon ajatus juontaa juurensa sosiaalipsykologien käyttämästä termistä kuviteltu paremmuus. Se on kognitiivinen ennakkoasenne, joka saa ihmisen luulemaan olemansa jossakin asiassa parempi, kuin tämä oikeasti on.

Kuviteltua paremmuutta esiintyy monilla elämän osa-alueilla. Esimerkiksi:

  • Useimmat ihmiset luulevat, että heidän elintapansa ovat keskivertoa terveellisemmät.

  • Noin neljäsosa populaatiosta luulee kuuluvansa parhaaseen yhteen prosenttiin muiden ihmisten kanssa toimeen tulemisessa.

  • Valtaosa autokuskeista luulee olevansa keskivertoa parempia kuskeja.

  • Lähes kaikki professorit luulevat olevansa parempia kuin puolet kollegoistaan.


Lista on lähes loputon.

Tälle ilmiölle on monia syitä, aina puhtaasta egokeskisyydestä erilaisiin huonoon itsearviointikykyyn perustuviin arviointivirheisiin. Ihminen tarvitsee pätevyyttä voidakseen arvioida omaa epäpätevyyttään. Toisin sanoen: oleminen jossain asiassa huono vaatii usein myös, että olemme huonoja arvioimaan huonouttamme.

Falsifioinnin tärkeys

Mielenkiintoista kyllä, kaikki yllä mainitut väitteet ovat helposti falsifioitavissa. Falsifiointi on filosofi Karl Popperin kehittämä konsepti, joka tarkoittaa, että jokin väite on mahdollista osoittaa vääräksi. Teoria on yleensä falsifioitavissa, mikäli se on mahdollista kumota havaintojen tai kokeiden kautta.

Esimerkiksi väite ”kaikki ihmiset ovat alle kolme metriä pitkiä” on falsifioitavissa, kun taas väite ”kaikki ihmiset ovat kuolevaisia” ei ole.

Ensimmäisen väitteen kumoamiseksi vaadittaisiin vain yksi ihminen, joka on vähintään kolme metriä pitkä. Toinen väite taas on monimutkaisempi. Sen kumoamiseksi tarvittaisiin kuolematon ihminen.

Ongelmana on, että kuolevaisuutta ei voi testata äärellisessä ympäristössä – ei edes hypoteettisesti. Ihmisen pitäisi selvitä äärettömän kauan loputtomia testejä todistaakseen absoluuttisen resistenssinsä kuolemalle, mikä taas ei ole teknisesti mahdollista rajallisessa aikaikkunassamme. Siinä mielessä mikään testi (edes hypoteettinen sellainen) ei voisi todistaa väitettä vääräksi.

Falsifioinnilla on tärkeä rooli kuvitellun paremmuuden purkamisessa, koska se voi auttaa rikkomaan illuusion. Vaadittaisiin esimerkiksi vain yksi ajotesti, jotta jokainen voisi nähdä omat taitonsa verrattuna muihin kuskeihin, tai vain yksi oppilaille tehty tutkimus, jotta professorit voisivat nähdä, miten he vertautuvat oikeasti kollegoihinsa.

Toisin sanoen: Osasyy sille, että ihmisiltä yleisesti ottaen puuttuu kyky itsearviointiin johtuu vastakkaiseen suuntaan osoittavan aukottoman todistusaineiston puutteesta. Meillä on tapana täyttää narratiivin tyhjiä kohtia sopivaksi näkemillämme tavoilla, yleensä taitojamme korostaen. Mutta kohdatessamme kiistatonta todistusaineistoa meidän on hyväksyttävä totuus ja muutettava oletuksiamme.

Kuviteltu paremmuus peleissä

Palatakseni peleihin, yllämainittujen kaltaiset harhaluulot puuttuvat käytännössä kokonaan puhdasta taitoa vaativista peleistä kuten shakki. Sellaisissa peleissä tulokset eivät valehtele – riippumatta siitä, mitä mieltä joku on omista kyvyistään.

Jos Bob häviää shakissa 90 prosentille vastustajistaan, hän on pelaajapoolinsa huonoimmassa 10 prosentissa. Ja jos Charlie voittaa 70% vastustajistaan, hän on poolinsa parhaassa 30 prosentissa. Puhtaissa taitopeleissä vain puolet puolet pelaajista tuntevat olevansa parempia kuin vähintään puolet pelaajista. Ja niin sen pitäisikin mennä!

Mitä pokeriin tulee, asiat eivät valitettavasti ole niin selkeitä. Tämä johtuu siitä, että pokerissa on myös tuurielementti. Pelaajilla on mahdollisuus kehitellä tekosyitä, joilla nämä perustelevat huonot peliliikkeensä. Bobin näkökulmasta on esimerkiksi hyvin houkuttelevaa todeta, että Alice oli onnekas joka kerta voittaessaan ja että Bob pelasi hyvin joka kerta, kun tämä onnistui voittamaan.


Jamie Gold (melko tuntematon pokerinpelaaja) voitti WSOP Main Eventin ja 12 miljoonaa dollaria vuonna 2006. Voitettuaan turnauksen Gold meni High Stakes Pokeriin pelaamaan maailman parhaita pokerinpelaajia vastaan – selvä esimerkki kuvitellusta paremmuudesta.
 

Lisätään sekoitukseen vielä pokerin ”epäreiluustekijä”, niin lopputuloksena on ruma, lajittelematon kasauma erilaisia kammottavasta nerokkaaseen vaihtelevia peliliikkeitä, jotka kaikki näyttävät vaarallisen samanlaisilta toisiinsa verrattuna. Vain tarkka analysointi paljastaa liikkeiden oikean luonteen.

Alice on täysin kartalla tästä vivahteesta, eikä koskaan analysoi kättä sen lopputuloksen perusteella. Toisin sanoen Alice yrittää välttää tulosorientoituneisuutta. Hänelle on yhdentekevää, kuka voittaa minkäkin potin, koska siihen sisältyy informaatiota, jota tällä ei ollut käytössään käden aikana (vastustajan käsikortit).

Sen sijaan Alice keskittyy siihen, tekikö tämä oikean päätöksen käytössään olleella informaatiolla. Hän voi sisällyttää strategiaansa uutta informaatiota ja adjustoida strategiaansa sitä mukaa, kun sitä kertyy.

Jos Alice esimerkiksi kippaa ison käden Bobia vastaan koska tämä tietää, ettei Bob useinkaan bluffaa, kyseessä on oikea peli. Se olisi silti oikea peli, vaikka Bob näyttäisi tälle bluffin Alicen kipattua. Ja sitä paitsi, mistä Alice voisi tietää, että Bob oli päättänyt vaihtaa strategiaansa? Ei mitenkään. Sen sijaan hän voi nyt päivittää päänsisäistä tietokantaansa uudella tiedonjyväsellä, ja olla valmis pelaamaan Bobia vastaan tulevissa käsissä (odottaen tämän nyt bluffaavan useammin, kuin mihin Alice alun perin oletti Bobin kykenevän).

Vastaavasti, jos Alice voittaa käden, se ei tarkoita, että hän pelasi sen täydellisesti. Alice analysoi kättä mikroskoopin läpi sessionsa jälkeen varmistuakseen, että hänen peliratkaisunsa olivat tosiaan oikeita. Tämä tiukka, todistusaineistoon perustuva itsearviointiprosessi on luultavasti suurin tekijä, joka erottaa Alicen keskivertopelaajista.

On huomionarvoista, että Alice rakastaa sitä faktaa, että tämän vastustajat yliarvioivat suuresti omia pelitaitojaan. Tämä paitsi paljastaa Alicen vastustajien piilevän epäpätevyyden, myös osoittaa, että näiltä puuttuu tietoisuus strategiansa selkeistä puutteista. Tämä ymmärtämättömyys johtaa siihen, etteivät Alicen vastustajat osaa korjata virheitään tai kehittää strategiaansa, jolloin nämä vain toistavat samoja virheitä hamaan loppuun asti ja vuotavat rahaa Alicen suuntaan.

On sanottu, että liiallinen itseluottamus on hidas ja salakavala tappaja. Se pitää todellakin paikkansa pokerissa.

Miksi minun pitäisi välittää?

Vaikka kaikessa yllä kirjoittamassani olisikin järkeä, vastaamatta on vielä yksi kysymys: Miten se voisi auttaa meitä tulemaan paremmiksi pokerinpelaajiksi?

Useimmat meistä ovat luultavasti samaa mieltä siitä, että puutteidemme havaitseminen on ensimmäinen askel kehityksen tiellä. Mutta ennen kuin olemme valmiita tunnistamaan niitä, meidän täytyy lopettaa arviointikykymme sumentaminen sillä, että syytämme onnea virheistämme. Meidän on oltava kiinnittämättä siihen minkäänlaista huomiota. Tämä sisältää myös vastustajamme käsikortit, sillä kyseessä on tieto, johon meillä ei ole pääsyä käden aikana.

Sen sijaan meidän pitäisi keskittyä kaikkeen saatavilla olevaan tietoon (betting patternit, lyöntikoot, historia, stäkkikoot, tekstuuri, positio, preflop-actionit, jne...) ja ratkaista palapeli tyhjiössä ikään kuin vastustajamme eivät koskaan näyttäisi meille kättään lopussa.

Sen lisäksi, että tämä lähestymistapa ottaa paljon painoa pois hartioiltamme, se myös opettaa meitä kehittämään objektiviisemman lähestymistavan pokeristrategiaan, sellaisen joka ei ole kytköksissä minkäänlaiseen rangaistus/palkintosysteemiin.

Jos joku lyö Alicea vastaan vetoa tasakertoimilla siitä, että autiomaassa sataa heinäkuun 4. päivänä ensi vuonna, Alice ottaa mieluusti vedon vastaan, vaikka hän häviäisi sen 10 vuotta putkeen.

Tällainen mielenlaatu löytyy menestyvältä riskinottajalta, joka välttelee lopputuloksiin perustuvaa ajattelua. He hyväksyvät, että epäsuotuisa lopputulos kuuluu ammattiin ja jatkavat sellaisten vetojen ottamista, jotka ovat näille tuottoisia pitkässä juoksussa.

Teksti: Konstantinos ”Duncan” Palamourdas
Alkuperäinen artikkeli


Uudemmat ja aiemmat kolumnit
Kommentit