Erikoishaastattelussa vapaaottelija Teemu Packalén

Teemu Packalén on turkulaista Finnfighters' Gymiä edustava kevytsarjan vapaaottelija, joka kuuluu erittäin harvalukuiseen suomalaisten UFC-ottelijoiden joukkoon. UFC-areenojen lisäksi Packalén on bongattu myös toisenlaisissa ringeissä – nimittäin pokeripöydissä. Miehen MMA-ammattilaisura käynnistyi seitsemällä voitolla, ja toinen livepokeriturnauskin meni jo finaalipöytään. Vaan missä lajissa myös lupaavana jääkiekkoilijana tunnetun ”Pacun” rekordi on vielä miinuksen puolella? Mitä pokerinpelaajat voisivat oppia kamppailu-urheilijoilta? Pokerisivut tenttasi Unibetin suojattia MMA:sta, pokerista, Twitch-streamaamisesta, Rasmus Ristolaisesta ja vähän muustakin.




Teemu Packalén, suomalaiset MMA:ta seuraavat pokerifoorumistit lähettivät sinulle vinon pinon kiperiä kysymyksiä. Oletko valmis?


”Ehdottomasti. Anna kun arvaan: 'Miltä tuntuu tulla tyrmätyksi?'”

Loistava ehdotus, aloitetaan sillä. Miltä tuntuu tulla tyrmätyksi?

”Se ei satu, sillä mitään ei ehdi tuntea. Kokemus on jokseenkin samanlainen kuin ennen leikkausta nukutettaessa. Et ehdi edes huomata mitään, ja yhtäkkiä oletkin jo heräämössä.”

Eturistisiteesi ja sivusiteesi poksahtivat viime syksynä. Miten kuntoutumisesi on sujunut?

”Polvi kuntoutui ensin 50-prosenttiseen kuntoon älyttömään nopeasti, mutta sitten toipuminen pysähtyi. Tässä lajissa 50 prosenttia ei riitä. Nyt se on vihdoin mielestäni jo kunnossa. Polven ollessa kipeänä keskityin treenaamisessa erityisesti keskivartaloon ja lantioon. Olettaisin olevani lähikuukausina (haastattelu tehty lokakuussa 2018, toim.huom.) valmis ja veikkaisin ottelevani vuonna 2019 ensimmäisessä Euroopassa järjestettävässä tapahtumassa.”

MMA:ssa sattuu ja tapahtuu. Millainen on koko loukkaantumishistoriasi?

”Vahvuuteni oli vielä joskus vuosina 2014-2015 se, etten ollut juuri ollut loukkaantuneena. Sitten se alkoi: Nenä murtui kolme kertaa, rintalasta repesi, nivusista repesi lihas, tuollaisia pieniä ärsyttäviä juttuja. Sitten meni olkapää paskaksi, ja nyt meni polvi.”

Millanen on ollut normaali päiväsi kuntoutuessasi?

”Tärkeää sairaslomalla ollessa on, ettei jää paikalleen. Silloin masentuu. Päiväni alkaa klo 7:30, kun herätyskello soi. Syön aamupalaa, menen ehkä hetkeksi takaisin sänkyyn, treenit alkavat yhdeksän, puoli kymmenen aikaan. Sen jälkeen tulen käytännössä aina lounaalle Turun Powau-ravintolaan, ja syötyäni menen kotiin pelaamaan Fortnitea tai änäriä. Illalla on taas treenit, ja niiden jälkeen loppuilta menee rentoutumisen ja syömisen merkeissä. Yritän mennä mahdollisimman aikaisin nukkumaan ja nukkua vähintään 8 tuntia yössä.”

Sinut on bongattu kamppailuareenoiden lisäksi myös pokeripöydistä.

”Teininä tuli pelattua paljonkin pokeria kaverien kanssa iltaa istuessa, mutta sitten tuli pitkä tauko. Pelasin ensimmäisen liveturnaukseni Casino Helsingin Rock Pokerissa. Siihen tuli noin 160 pelaajaa, ja putosin 60. sijan paikkeilla. Silloin en vielä oikein jaksanut keskittyä täysillä, mutta muutaman kuukauden päästä Turussa järjestetyssä Rock Pokerissa pääsin jo finaalipöytään 120 pelaajan joukosta. Silloin päätin, että nyt pelaan maltilla. Finaalipöydässä oli kuitenkin pelkkiä pelimiehiä, ja hävisin siinä kaikki merkkini yhteen jakoon, kun makselin itseni poikki. Muutama pelaaja ehti silti pudota ennen minua, ja finaalipöytä oli tosi siisti kokemus.

Rock Pokerissa huomasin, että osasin jossain määrin lukea, milloin vastustajani bluffaavat ja milloin eivät. Minua sen sijaan oli varmaan aika vaikea lukea, koska en oikein itsekään tiennyt mitä teen. Välillä yritin vain maksaa, mutta vahingossa korotin ja sen sellaista.”


(Kuva: Teemu Packalénin Instagram)


Kumpi jännitti enemmän, ensimmäinen pokerifinaalipöytä vai ensimmäistä kertaa UFC-kehään nouseminen?

”Mitäpä luulet? Eiköhän se ollut kuitenkin kehään nouseminen.”

Näetkö pokerin ja MMA:n välillä jotain yhtäläisyyksiä?

”Henkisen puolen jutuilla on molemmissa lajeissa helvetin iso merkitys. Sekä vapaaottelussa että pokerissa vaatii henkistä lujuutta ja tietynlaista pokan pitämistä, että pystyy lähtemään hyökkäämään aggressiivisesti. Yhtään ei saa antaa periksi.”

Sekä MMA-ottelijat että pokerinpelaajat panostavat paljon myös henkiseen valmennukseen. Onko sinulla omakohtaista kokemusta?

”Kyllä. Käyn itse säännöllisesti psykologilla, ja olen kokenut sen todella hyödylliseksi. Kun tein UFC-debyyttini vuonna 2015 ja mediat alkoivat kiinnostumaan, niin kyllä siinä meni omakin maailmankuva aika sekaisin. Siitä lähtien olen käynyt psykologilla. Tapaamisemme ovat muuttuneet aikojen saatossa syvällisemmiksi – ensin vain laskeuduttiin pilvilinnoista alas, mietittiin mikä elämässä on tärkeää ja niin päin pois, mutta sen jälkeen on keskitytty hyvin pitkälti esimerkiksi paineiden käsittelemiseen.”

Mitä pokerinpelaajat voisivat oppia MMA-urheilijoilta?

”Itsevarmuutta varmaan ainakin. Kaikki kamppailu-urheilijat ovat yleensä hyvin itsevarmoja. Olen itsekin saanut paljon palautetta, että menen tuntemattomienkin ihmisten kanssa tilanteisiin hirveän itsevarmasti. En ole aina ollut sellainen, vaan se on tullut tämän lajin sekä jujitsun myötä. Itsevarmuus tuo myös tietynlaista uskottavuutta. Jos olet hyvin itsevarma, esimerkiksi bluffaaminen on paljon helpompaa. Ja tietysti jos olet hyvä kamppailulajeissa ja häviät potin, voit aina vetää vastustajaa dunkkuun!” (nauraa)

Olit ennen kamppailulajiuraasi lupaava jääkiekkoilija, jopa juniorimaajoukkueissa asti.

”Näin on. Lajinvaihto sai alkusysäyksensä, kun kävimme lätkäjengin kesätreeneissä painimassa. Siitä tarttui kipinä kreikkalaisroomalaiseen painiin. Samoihin aikoihin tasoni lätkässä alkoi laskemaan – olin ennen ykkösketjun luottopelaaja ja pelasin ykkösylivoimaa, mutta yhtäkkiä löysinkin itsenkin kolmosketjusta ja alivoimasta. Siinä vaiheessa motivaatio laski aika pahasti. Olin tottunut pärjäämään aina ihan vain lahjoillani. Jos valmentaja olisi silloin ottanut olkapäästä kiinni ja sanonut että hei, nyt pitää painaa hommia (...) mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Huomasin lopulta pelaavani vain siksi, että pukukopissa oli hauskaa jätkien kanssa.

Jääkiekon lopetettuani kului puolisen vuotta niin, etten tehnyt muuta kuin kävin salilla. Sitten päädyin kaverini houkuttelemana vapaaottelun peruskurssille, ja siitä se lähti. Noin puolta vuotta myöhemmin voitin amatöörien SM-kultaa, ja vähän myöhemmin sekä brassijujutsun SM-kultaa että Finnish Openin. Seuraavaksi mentiinkin vaparimatseihin, ja voitin vapaaottelun SM-kultaa kesällä 2012. Sitten sain ammattilaissopimuksen ja se oli menoa. Ensimmäisen ammattilaisotteluni ottelin lokakuussa 2012 puolalaista Gregorz Szulakowskia vastaan. Voitin 1-0 teknisellä tyrmäyksellä, ja hän ei ole sen jälkeen hävinnyt kertaakaan.”






Millä tavalla MMA-skene Suomessa on muuttunut siitä, kun itse aloitit urasi?

”Sanotaan, että viisi vuotta takaperin Suomessa oli tapahtumia ehkä enemmän ja useammin, eli suomalaisten oli helpompi päästä ottelemaan. Tällä hetkellä vapaaottelussa eletään aikaa, jossa suomalaisten taso alkaa olemaan oikeasti todella kova. Tänne ei oteta enää mitään virolaisia taksikuskeja vastustajiksi. Promoottoreilla taas ei ole enää oikein varaa rakentaa tapahtumia. Tällä hetkellä Cage-tapahtumia on neljä kertaa vuodessa, ja lisäksi on pari pikkutapahtumaa siellä sun täällä. Tapahtumien määrä on siis laskenut mutta taso on noussut.”

Miten muuttaisit tai kehittäisit suomalaista vapaaottelua?

”Mielestäni Suomeen pitäisi saada yksi liikkuva promootio. Nythän kaikki matsit ovat Helsingissä. Cage on johtava kamppailutapahtuma ja heillä on hyvä brändi. He ovat Kulttuuritalolla 4 kertaa vuodessa omien sopimusottelijoidensa kanssa. Heidän pitäisi mielestäni sitouttaa ottelijoita vähemmän, tehdä isompi rosteri ja rakentaa liikkuva tapahtuma, niin että iltoja järjestettäisiin esimerkiksi Tampereella, Turussa, Kouvolassa ja Kuopiossa. Se tekisi suomalaiselle vapaaottelulle tosi hyvää. Tällä hetkellä on tosiaan niin, että pikkutapahtumia on vain pari siellä sun täällä. Olin juuri Loimaa Fight Nightissa, jossa oli yksi ammattilaismatsi ja loput amatöörejä. Ei se vie suomalaista vapaaottelua mihinkään. Jos meillä olisi liikkuva tapahtuma ja laadukkaat vastustajat, niin suomalaiset pääsisivät ottelemaan paljon. Tällä hetkellä meillä on helvetin hyviä jätkiä, mutta he eivät saa matseja, vaan he joutuvat lähtemään ottelemaan Venäjälle. Siellä pitää aina ottaa lopetusvoitto, koska Venäjällä harvemmin voittaa pisteillä.”

Kuinka monta täysammattilaista Suomessa on?

”Minä ja ”Maku” (Makwan Amirkhani). Lahdessa on lisäksi Aleksi Toivonen, mutta hän myös valmentaa ja saa siitä rahaa. Muita ei taida olla, jotka olisivat ihan kuukausipalkalla niin, että ainoa tehtävä päivisin on jaksaa treenata.”





Tulomielessä hyppäys on varmaan radikaali, kun maaginen kirjainyhdistelmä UFC tulee mukaan kuvioihin?

”Kyllä se niin menee. Kun sain ensimmäisen UFC-otteluni, tein Unibetin kanssa sopimuksen. Olen ollut heidän tallissaan kesäkuusta 2015. Olen käynyt paljon heidän tapahtumissaan, ja niissä on ollut todella siistiä.”

Sinulla on ruotsalainen manageri. Kuinka paljon oikeaan talliin pääseminen ja oikean managerin saaminen vaikuttaa urakehitykseen? Onko Suomessa managereja, joilla on eväitä viedä ottelijoita huipulle?

”En haluaisi dissata suomalaisia managereja, mutta tähän mennessä on ollut sellaista, ettei absoluuttiselle huipulle pääseminen puhtaasti suomalaisvoimin taida onnistua. Venäjälle saadaan ottelijoita, ja samoin M-1:een. Niihin tulee kyselyitä, mutta sekään ei vaadi manageria. Meidän tallistamme FFG:llä treenaa Olli Santalahti, jolla ei periaatteessa ole manageria. Minä ja valmentajani Harri Niva vähän työnnämme häntä tapahtumiin, koska meillä on hyvät verkostot. Ei ottelija tarvitse kuin omat Facebook-sivut, niin ulkomaalaiset promoottorit laittavat sinne viestiä. Esimerkiksi Santalahtikaan ei periaatteessa tarvitsisi manageria, sillä hänelle tulee ottelupyyntöjä koko ajan. Hänelle tarjottiin juuri sopimusta 1FC:hen, joka on tosi iso organisaatio Thaimaassa. Se olisi kuitenkin ollut 70 kilon painoluokkaan, vaikka Olli painaa yli 90 kiloa.

Oikean managerin saaminen on se juttu. Se tarkoittaa sitä, että sinulla on jonkin sortin talli – puhutaan vaikka vain yhdestä tai kahdesta ottelijasta. Sellaisen löytäminen tapahtuu jotakuinkin näin: Lähdet omakustanteisesti tai vaikka sponssattuna UFC-tapahtumaan. Menet UFC-hotellille; siellä on ihan hirveä härdelli koko ajan. Parkkeeraat aulaan, teet tuttavuutta ihmisten kanssa. Juttelet managerien kanssa, juttelet median kanssa, juttelet UFC:n työntekijöiden kanssa. Sitten johonkin tapahtumaan tulee peruutuspaikka, ja sinulle soitetaan että hei, tarvitsisimme ottelijaa. Sillä tavalla se toimii – ei niin, että teet helvetin hienon CV:n ja lähetät sen UFC:hen.

Sait itse kuulla nimenomaan manageriltasi, kun paikka UFC:hen yllättäen aukeni. Puhelu oli ilmeisesti aika unohtumaton?

”Olin ollut juuri Ruisrockissa kolme päivää, ja olin vähän krapulassa. Sitten managerini laittoi viestiä, että haluatko UFC:hen – nyt olisi tilaisuus, mutta matsi olisi puolentoista viikon päästä. Syöminen loppui siihen paikkaan, sillä jouduin tekemään 13 kilon painonpudotuksen. Ruisrockissa tuli kuitenkin syötyä muutama hampurilainen ja juotua jokunen gin tonic. Vatsalaukku piti saada ihan tyhjäksi; siinä ei enää rasvoja tiputella vaan kevennetään sitä, mitä sisällä on. Nesteet pihalle vaan, eli lopetetaan suolan syöminen ja hiilarien popsiminen, syödään kevyesti ja juodaan kahdeksan litraa vettä päivässä. Kaikki tulee ulos ja posket menevät lommolle. Urakkaa jäi kuutisen kiloa viimeiselle viikolle, ja se sitten rutisteltiin. Minulla on sitä varten 60-asteinen infrapunamakuupussi. Sinne vaan, vetoketju kaulaan asti kiinni ja sisällä niin kauan kunnes ollaan painoissa.”

Monien UFC-ura jää parin ottelun mittaiseksi. Kuumottikko UFC-urasi loppuminen ennen aikojaan, kun jouduit Glasgow'n octagoniin niin lyhyellä varoitusajalla?

”Se ei kuumottanut. Minulle sanottiin, että saat neljän ottelun sopimuksen, eikä tämä matsi sisälly siihen. Hävisit tai voitit, saat ne neljä matsia. Ja kun sitten hävisin, minulle tultiin heti sanomaan että no problem, olet silti mukana.

Totta kai häviäminen (Ranskan Mickael Leboutille 7-1) silti vitutti. Se oli urani ensimmäinen häviö, mutta se ei jännittänyt, että saanko potkut. Seuraavassa matsissa sen sijaan jännitti – jos olisin sen hävinnyt, olisin voinut saadakin kenkää. Se meni onneksi hyvin (voitto Ranskan Thibault Goutia vastaan 8-1 UFC London Fight Nightissa helmikuussa 2016). Kolmas matsi (tappio Englannin Marc Diakieselle maaliskuussa 2017) ei jännittänyt, koska tiesin että minulla on ns. bonari alla. Nyt seuraava matsi on sitten taas vähän tulos tai ulos -meininkiä. UFC onneksi tykkää minusta, enkä ole mikään unohdettu sairaslomaukko. Sieltä tulee koko ajan sähköpostia sun muuta.”

Treenasit kesällä NHL-kiekkoilija Rasmus Ristolaisen kanssa.

”Meillä on 'Rassen' kanssa sama fysiikkavalmentaja eli Ville Rintala. Ville vetää Hockey Camp -leirejä. Viime kesän leiri muuttui sitten Campiksi, kun liityin siihen. Mukaan tuli muidenkin lajien urheilijoita – salibandypelaajia, fitness-urheilijoita ja pari muuta vapaaottelijaa. Treenasimme koko kesän ihan helvetin kovaa, viisi päivää viikossa. Pikkuhiljaa huomasin, että rupean olemaan kunnossa ja pystyn taas haastamaan. Rassesta oli hienoa nähdä, missä kunnossa hän oli kun hän tuli, ja millaisessa tikissä hän kesän lopussa lähti. Eroa oli kuin yöllä ja päivällä.

Ensi kesänä on ohjelmassa taas sama juttu, ja alamme treenaamaan heti, kun Rasse tulee NHL-pelien loputtua Turkuun. Minullakin on siinä vaiheessa toivottavasti jo se yksi matsi alla.”



Teemu Packalén tietää, miltä tuntuu voittaa UFC:ssa.


Onko sinulla suunnitelmissa hakea vinkkejä treenaukseen ulkomailta?

”Ruotsin AllStarsilla käyn tietysti tekemässä lyhyitä leirejä, sillä se on toinen tiimini ja managerini on siellä. Ne ovat aika hajottavia leirejä – olemme siellä kolme päivää, ja sitten tulen viikoksi huilaamaan Suomeen. Treenit alkavat aamukymmeneltä ja sen jälkeen sparraillaan ihan helvetin kovaa. En ole kertaakaan palannut sieltä niin, ettei olisi silmä mustana tai joku paikka paskana.

Tarkoituksena olisi lähteä myös Kanadaan TriStarille. Olemme jutelleet valmentajani kanssa, että olen sinänsä aika valmis paketti, mutta erilaisia näkökulmia voisi hyödyntää – voisiko jotain tehdä uudella tavalla, vastustajan lukemiseen lisää puolia... Vapaaottelija ei voi ikinä katsoa peiliin ja sanoa, että valmista tuli. Aina löytyy uusia juttuja. En kuitenkaan lähde Kanadaan asti hakemaan kovaa sparria, sillä sitä saan lähempääkin.”

Vapaaottelu vaatinee melko kurinalaista elämäntyyliä. Mistä kaikesta olet luopunut urasi takia? Voiko vapaaottelija käydä baarissa juhlimassa?

”Elin aikoinaan hyvin, hyvin kurinalaista elämää, mutta se on kauhean stressaavaa. Olen mielestäni vapaaottelijana parhaimmillani silloin, kun olen stressitön. Elämää tämä vain on, ja siitä pitää osata nauttiakin. Vaikka sinulla on työ, joka vaatii hirveästi aikaa, voimia ja jaksamista, jaksat paljon paremmin kun osaat ottaa vähän rennommin. Saatan hyvin käydä joskus kavereideni kanssa vaikka bileissä, tai ottaa viinilasin tai saunabissen illalla. Sellainen elämäntyyli ei sovi minulle, että punnitsisin kaiken mitä syön ja olisin täysin absolutisti. Jos minun tekee mieli ostaa karkkipussi, voin sellaisen myös hakea. En osta tietenkään mitään puolentoista kilon säkkiä ja vedä övereitä, mutta voin ihan hyvin ostaa pienen karkkipussin vaikka leffaevääksi.

Se, mistä olen joutunut luopumaan onkin vähän moniselitteisempi juttu. Sanoisin, että ennen kaikkea olen joutunut luopumaan rakkaasta harrastuksestani. Siinä vaiheessa kun harrastuksesta tulee ammatti, suhtautuminen siihen muuttuu. Ennen ammattilaisuraani töistä päästessäni päällimmäinen ajatus oli aina että jes, vihdoin pääsen treeneihin. Mutta nyt kun treenaaminen onkin työtäni, niin ei se aina ole herkkua – monesti huomaa ajattelevansa vain, että vittu kun jalkoja särkee, mutta on vain pakko mennä treeneihin. Olen siis ehkä luopunut siitä, että vapaaottelu olisi aina kivaa. Nyt se on työni, ja siihen liittyy tosi paljon kaikenlaisia paineita ja myös suorituspaineita: tuo odottaa että voitan, tuo odottaa että olen helvetin hyvä, tuo odottaa että jaksan... itsensä potkiminen on vähän erilaista.”

Miten vapaaottelun mainetta voisi parantaa? Onko sinulla viestiä vanhemmille, jotka epäröivät päästää jälkikasvuaan vapaaottelutreeneihin?

”Ei mainetta ainakaan sellaisella toilailulla paranneta, mitä Conor McGregorin ja Khabib Nurmagomedovin välisessä ottelussa nähtiin. Koen, että nostan itse vapaaottelun mainetta Suomessa omalla tekemiselläni koko ajan. Teen asioita jotka ovat itselleni tärkeitä; teen hyväntekeväisyystyötä, ryhdyin juuri Kummit ry:n kummiksi, käyn puhumassa voittamisesta eri tilaisuuksissa, käyn puhumassa syrjäytyneille nuorille. On toki ääritapauksia, jotka tykkäävät siitä päähän lyömisestä ja hakkaamisesta, mutta se on vain pieni prosentti kaikista ottelijoista. Ja onhan niitä erikoistapauksia kaikissa lajeissa. Niille, jotka epäröivät päästää lastaan vapaaottelutreeneihin sanoisin, että menkää katsomaan paikan päälle. Käykää tatamin reunalla ja nähkää omin silmin, millaista se touhu oikeasti on. Ihmisten mielikuva vapaaottelusta on yleensä sellainen, että siinä saa tehdä mitä vain. Mutta ei se ole niin yksiselitteistä. Vapaaottelu on kovaa sporttia. Eivätkä treenit ala sillä, että laitetaan hanskat käteen ja aletaan sparraamaan. Jos treenit kestävät puolitoista tuntia, niin ensin tehdään alkulämmittelyä 45 minuuttia, tekniikkaa 20 minuuttia, vähän aikaa sparria ja loppuun vielä kuntopiiri. Se on aikamoista fysiikkatreeniä.”

Ovatko ennakkoluulot yhtään hälventyneet viime vuosina?

”Kyllä, paljonkin. Luulen tehneeni myös hyvää työtä sen suhteen. Aiemmin kuuli tosi paljon sen suuntaista palautetta ihmisiltä, että 'ai sä olet vapaaottelija, mutta ethän sä yhtään näytä siltä'. Kun kysyin miltä sitten näytän, vastaus oli 'normaalilta ihmiseltä'. Aina myös puhutaan, että vapaaottelijat ovat tyhmiä ja aivosolut kuolevat, kun lyödään päähän. Esimerkiksi pitkän linjan vapaaottelija Tom Niinimäki on elänyt suhteellisen kovaa elämää – hän on ollut kovanaamainen portsari, käynyt tosi tiukoissa kehissä ja ollut mukana jo oldschool-aikoina, kun oteltiin vielä ilman hanskoja. Nyt lopetettuaan hän meni iltalukioon ja opiskelee tällä hetkellä Tampereella diplomi-insinööriksi.”

Jenkeissä vapaaottelutapahtumiin liittyvä show on mennyt monen mielestä liiallisuuksiin. Oletko samaa mieltä?

”Ehdottomasti. Me suomalaiset olemme äärimmäisen nöyriä, maailmanmestaruuden jälkeenkin katsomme alaspäin että noh, emmä nyt tiedä. Sellaisista saavutuksista pitää olla ylpeä! Liika on silti liikaa. Se mitä ne jenkeissä touhuavat on ihan pelkkää bisnestä. He pitävät jotain helvetin pressitilaisuuksia loppuunmyydyissä 25 000 ihmisen halleissa. Se on pelkkää rahastusta. En usko että niitä on mitenkään käsikirjoitettu, mutta kyllä heille on varmasti sanottu, että ärsyttäkää ja ärsyyntykää niin paljon kuin mahdollista ja tehkää mitä vain, kunhan ette satuta ketään.”



Teemu Packalén ja Marc Diakiese punnituksessa.


McGregorkin on varmasti kuitenkin sen verran fiksu, että tajuaa rakentamansa imagon arvon.

”Niin. Kyllä minä sinänsä fanitan Conoria, onhan hän aivan äärimmäinen urheilija. Väitän, että hän hävisi Khabibillekin vain siksi, koska bisnes on mennyt urheilun edelle. Luulen, että Conorille oli lähes sama, voittaako hän vai häviääkö. Jos minä häviän, saan kenkää. Jos Conor häviää, hän saa kymmeniä miljoonia dollareita. Ja seuraava matsi on silti ihan missä ja ketä vastaan hän haluaa. Khabib taas on paininut nuorena suunnilleen karhujen kanssa eikä halua hävitä mistään hinnasta. Hän halusi voittaa. Khabib oli tehnyt paljon etukäteisscouttausta ja selvittänyt, miten Conor voitetaan. Itse matsissa hän vain pitäytyi suunnitelmassa. Kun hän sitten voitti eikä vastustajalta herunut kunnioitusta, hänellä läikkyi kuppi yli. Ymmärrän sen, mutten hyväksy sitä.”

Ottelun jälkeen keskusteltiin paljon siitä, miten eri osapuolia olisi pitänyt rankaista. Miten olisit itse ratkaissut tilanteen?

”Khabibin taustajoukoille antaisin pallon jalkaan ja lähettäisin takaisin sinne, mistä he ovat tulleetkin. Heillä ei pitäisi olla enää ikinä mitään asiaa UFC:hen. Se oli niin törkeä temppu. Et vain voi hypätä vapaaottelukehään lyömään toista ottelijaa. Kaikille häkkiin tulleille ulkopuolisille pitäisi lätkäistä elinikäinen porttikielto. Mitä Conoriin tulee, kyllä hänkin teki väärin, sillä hänhän löi toista valmentajaa. Ehkä molemmille ottelijoille pitäisi laittaa joku pieni sanktio, mutta yrittäisin saada sen unohdettua mahdollisimman nopeasti. Yritetään unohtaa ja antaa molemmille uusi matsi nopealla aikataululla. Nyt koko maailma puhuu vain jälkikahakasta eikä itse ottelusta.”

McGregor otteli taannoin myös nyrkkeilykehässä Floyd Mayweatheria vastaan. Onko tällaisessa lajien yhdistelemisessä mielestäsi mitään järkeä?

”Se vaikutti minusta aika käsikirjoitetulta matsilta. Monet lehdet soittelivat minulle silloin ja kysyivät mielipidettäni, mutta sanoin, etten halua ottaa tähän edes kantaa. Toinen on vittu maailman paras nyrkkeilijä... (huokaa) ja toinen Dublinissa syntynyt katutappelija.”

Kuka on mielestäsi kaikkien aikojen paras vapaaottelija? Entä tämän hetken paras pound for pound (painoonsa suhteutettuna)?

Pound for pound paras on tällä hetkellä Khabib. Ihmiset kritisoivat hänen ja Conorin välistä matsia tylsäksi, koska se meni mattoon. Olen itse matto-ottelija, ja mielestäni se oli todella hyvä matsi.

Kaikkien aikojen paras? En tiedä, varmaan Anderson Silva. Hänkin on ollut kehässä tietynlainen pelle, mutta hän on hyvä sekä pystyssä että matossa. Olen tavannut hänet myös henkilökohtaisesti, sillä olin hänen kanssaan Lontoossa samassa pukukopissa. Hän tuli kättelemään ja juttelemaan ja kyselemään kuulumisia, vaikka hän oli ihan maailman parhaita. Arvostukseni häntä kohtaan nousi suuresti. Conor ei niin olisi tehnyt. Vapaaottelu on paljon muutakin kuin vain ottelemista.”

Suomalaiset vapaaottelupiirit ovat suhteellisen pienet. Oletteko kaikki yhtä perhettä vai onko välillänne jatkuva kilpailuasetelma?

”Teemme paljon yhteistyötä – käymme Helsingissä sparraamassa, ja muista kaupungeista tullaan vastaavasti tänne Turkuun. On siinä aina tietysti myös pientä kilpailua. Saman painoluokan jätkät katsovat, että tuo voitti tuon ja tuo hävisi tuolle, joten jos voitan tuon niin pääsen Suomen listalla ylöspäin.”

Mitkä ovat lähivuosien tavoitteesi, jos paikat pysyvät kunnossa?

”Vuonna 2019 comeback, 2020 ollaan sitten jo topissa. Toivon saavani kolme matsia UFC:ssa vuonna 2019, jolloin saisin tukevan jalustan. Sitten olisi hyvä olla. Sen jälkeen aion vain otella niin kauan kuin jaksan ja haluan, enkä mieti mitään muuta. Tykkään elää tässä hetkessä enemmän kuin huomisessa.”





Mainitsit aiemmin videopelit. Olet ilmeisesti kova pelaamaan ja olet suunnitellut jopa oman Twitch-kanavan perustamista?

”En ole voittanut änärissä yhtään matsia onlinessa, rekordini taitaa olla 0-4. Enkä minä Fortnitessakaan häävi ole, mutta kohta tulee uusi Battlefield, ja sitä pelataankin sitten oikein urakalla. Twitch-kanava olisi tosiaan myös tarkoitus avata.

Vaikka NHL ei sujukaan niin hyvin, kilpailuhenkisyys iskee välillä silti. Olin esimerkiksi kerran jossain Unibetin tapahtumassa, ja pelasimme tiiminä erään Unibetin ambassadorin kanssa. En päästänyt häntä tuolista ylös, ennen kuin olimme voittaneet. Kilpailuhenkisyydestä on toki myös paljon hyötyä esimerkiksi MMA:ssa.

Eräs hyvä ystäväni omistaa Turussa muutaman elokuvateatterin, ja olemme perustamassa eräänlaista NHL-turnaussarjaa. Tarkoitus olisi pelata ainakin kolme turnausta vuodessa änäriä elokuvateattereissa. Kuvittele nyt: A-oikeudet, DJ:t, pelaajat pelaavat takarivissä ja katsojat istuvat eturivissä, hyvät palkinnot, 16 kahden hengen joukkuetta, avoin tapahtuma eli kuka vain voi tulla paikalle, bisseä, popparia – kuulostaa aika siistiltä, eikö totta? Siellä pääsee sitten haastamaan minutkin, ja koko homma menee varmasti suoraan Twitchiin. Aiomme tehdä siitä ilmiön.”






Packalénin voit bongata Unibetin tapahtumista ja promootioista. Avaa tilisi Unibetille tästä linkistä, niin saat jopa 200 euron bonuksen!

Packalenin uran statistiikat ja muuta tietoa löydät Sherdog-palvelusta.

Seuraa Packalenia somessa:
Facebook
Instagram
Twitter




 

Tagit:
Uudemmat ja aiemmat uutiset
Kommentit